Nyt teimme luotauksia: 40, 52, 52, 54, 56, 57 ja 54 metriä. Hivuuntumispenkereitten ja niiden joltisenkin jyrkän vierun ulkopuolella on järven pohja melkein tasainen.
Päivä kuluu, keskitaivas seestyy, tuuli ajaa pois pilvet, jotka näyttävät kokoontuvan vuorien ympärille; nämä muodostavat suuremmoisen seppeleen tämän maan järvien helmen ympärille. Tuuli asettuu kokonansa, aurinko paahtaa kovin ahavoittuneille kasvoilleni, ja päätä särkee, jos auringon säteiden kimalteleva kulta suoraan silmiin paistaa. Sokaisullansa se saa päämäärästäkin erehtymään, mutta minulla on toki kompassi kädessäni. Aallot laskevat ja herpautuvat, järvi muuttuu taas peilikirkkaaksi. Kulku on nyt hitaampaa, kun tuuli ei työntele takaa, mutta miehet eivät väsy; heidän soutulaulunsa vaimenee kuulumattomaksi vedenpinnalla, turhaan siitä kaikuansa etsien.
Rannalla nousi elämä, kun me tulimme! Nähtävästi ja kuultavasti olivat odottajat meidän paluustamme iloissansa, vaivattuansa itseänsä kaikilla mahdollisilla murheellisilla ajatuksilla meidän surullisesta kohtalostamme. Robert oli juuri lähettämäisillään partiokunnan pohjoiseen ja etelään, kun huomasivat veneen järven-selällä. Leirissä oli kaikki muutoin hyvin, ainoastaan tibetiläisemme olivat suruissaan, sillä heidän ruokavaransa olivat lopussa. Annoin heille sen vuoksi rahaa, jotta voisivat ostaa luostarista tsambaa. Illalla sitte keskustelin Robertin kanssa etelään tehtävän matkan suunnittelusta.
Seuraavana päivänä, Lehiin tulomme vuosipäivänä, alkoi uusi kuukausi. Rabsang ja Tundup Sonam soutivat, Robert piti perää seuraten luotauslinjaa noin 50 metrin päässä rannasta. Itse istuin veneen kokkapuolella kompassi kädessä piirustaen karttaa rannoista, niiden kukkuloista ja kaikesta mikä vain seudun luonteen kuvaamiseen kuuluu, ja sitä tehdessäni huomasin järven kaikkein uusimpienkin karttojen tarvitsevan perinpohjaista oikaisua. Jo Tamlung-solassa, Brahmaputran notkosta lähdettyämme, olin epäillyt, että Manasarovar ehkä onkin Satledshin vesistöön kuuluva järvi. Nyt oli koetettava, enkö voisi edistää tämän kysymyksen ratkaisua. Tiesin tutkimuksieni jäävän vaillinaisiksi, mutta ne paljastavat kuitenkin joukon tähän asti tuntemattomia tosiasioita. Siihen kuului järjestelmällinen järven syvyyden mittaaminen, jonka avulla voi löytää rotkon synnyn ja muodostumisen avaimen, selityksen. Pian tulin vakuutetuksi siitä, että järven syventymä on eteläisten vuorten vanhojen jäätiköiden uurtama, eikä, kuten olin ensin luullut, somerokerrostumien patoama leveässä laaksossa. Mutta tilan puute estää minut tätä mielenkiintoista kysymystä seikkaperäisesti koskettelemasta.
Samalla kuljemme loivasti kaartaen lounaaseen ja olemme pakotetut rannasta loittonemaan, jottemme tarttuisi hiekkapohjaan kiinni. Saavumme Tage-tsangpon suulle. Runsaan kilometrin matkan virtaa se yhdensuuntaisesti järven rantojen kanssa, ollen siitä neljän metrin korkuisen, aaltojen ja jääpainon kasaaman vallin erottama. Leiriydyimme juoksuhiekan ja varvikon väliselle alueelle ja minä mittasin Tage-tsangpon. Sen leveys oli 17,3 metriä, suurin syvyys 1,05 metriä ja vesimäärä 11,26 kuutiometriä sekunnissa, eli kolme kuutiometriä enemmän kuin siinä paikassa, Na-Marden-nimisen syrjäjokensa yläpuolella, missä olin viimeksi sen syvyyden mitannut. Olimme ensi kerran tulleet Tamlung-la'lla tämän joen ulottuviin, jonka lähdejoki, Gang-lung-tshu eli "jäälaakson vesi" saa alkunsa Gang-lung-vuoristosta. Niin muodoin on Tage-tsangpon lähteenä sanotun vuoriston jäätikkö eli jäälaakso, joka näkyy Tam-lung-la'lle. Juuri tätä jäätikköä rohkenen pitää Satledshin genetisenä eli alkuperäisenä, todellisena lähteenä.
Elokuun 2. p:nä jatkoimme matkaamme vesitse, karavaanin kulkiessa rantaa pitkin. Purjehdimme Jango-gumpan ohi jokseenkin sen likitse ja suuntasimme sitten suoraan Tugu-gumpalle, joka hyvin viehättävästi kohoaa rantapenkereeltä. Joukko pohjoistibetiläisiä paimenia oleksi täällä, missä joka vuosi pidetään vähäiset villamarkkinat. Katolla seisoi joukko munkkeja. Leirimme laitoimme aivan luostarin viereen, rantatien varrelle, josta oli ihana näköala järvelle ja sen takaiselle Kailas-vuorelle. Luostarin eteläpuolella on kivimuurin ympäröimä piha, jolla seisoi 500 lammasta yhteen sullottuina kuin sillit tynnyrissä odottaen vuoroansa, milloin Almorasta ja eteläisestä rajamaasta tulleet hindut ja dotialaiset ne keritseisivät. Paimentolaiset saavat jokaisesta lampaastaan kahdeksan annaa (75 penniä), siis hyvän koron elävälle pääomalleen. 500 lampaan villasta kuuluu tulevan 16 jakin kuormaa.
Kävin heti luostarissa, jonka 13 munkkia, apotti Tabga Rintshen etunenässä, otti minut vastaan mitä kohteliaimmin ja ystävällisimmin, näyttäen minulle kaikki ja antaen eri temppelisaleista selityksiä. He olivat kuulleet puhuttavan järven yli tekemästäni matkasta ja nyt omin silmin nähneet minun tänne suhahtavan veneineni suotuisalla tuulella, ja vakuuttivat minulle avonaisesti, että minulla heidän vilpittömän vakaumuksensa mukaan on vallassani salaisia voimia, koskapa voin rankaisematta uhmailla vedenjumalan pyhää järveä. Mutta he käsittivät, että niin voi olla, koskapa olin tashi-laman ystävä ja tämä oli antanut minulle pyhän siunauksensa.
Elokuun 7. p:nä herätettiin minut hyvin varhain, kun aurinko valoi uutta kultaa siniselle järvelle, erään laman seisoessa luostarin katolla puhaltamassa näkinkenkätorvellaan pitkäveteisiä, kumisevia säveliä hiljaiselle vedenpinnalle. Riensin rantaan, missä vene tavallisine varustuksinensa jo valmiina odotti, ja Shukkur Ali ja Tundup Sonam luotirihmaa selvittelivät sekä tavaroitamme paikoilleen asettelivat. Hindut maleksivat rannalla kuin villihanhet, riisuivat pukimensa maalle ja kahlasivat veteen, ainoastaan liina lantioille käärittynä, uimaan autuaaksi tekevässä, siunausta tuottavassa järvessä. Kuuman Intian ihmisistä täytyi niin viileänä aamuna tuntua piristävältä semmoisessa vedessä peseytyminen, jonka lämpö nousi vain jonkun asteen yläpuolelle nollan. Hämmästynein katsein seurasivat he venettäni, jota voimakkaat aironvedot kuljettivat luostarista etäälle. Järvi oli aamukirkas ja tyven, mutta jo ensimäistä luotausta suoritettaessa puistatti vedenjumala itseänsä, luoteistuuli nousi ja aallot loiskivat ja kisailivat iloisina veneen keulaa vastaan. Sillä tämä kolmas mittauslinjamme oli suunnattu 214. leiriämme kohti, P 27° W suuntaan.
Keskipäivällä paksunivat pohjoiset pilvet. Raskas, lyijyharmaa pilvikerros laskeutui hitaasti vuorten kupeille ja sen alemmasta, valoisammasta reunasta riippuivat sadehetaleet, kohoten synkkää taustaa vasten harmaanvioletteina. Vuoret ja ranta hävisivät pohjoisessa näkymättömiksi ja pilvipaljoudet näyttivät olevan järvelle putoamaisillansa. Tuuli asettui taas, ja alkoi harvakseen sataa rapisevia isoja pisaroita, jotka vedenpintaan putoillessaan muodostivat hetken kestäviä, pyöreitä helmiä, kuin olisivat olleet öljyverhoon käärittyjä. Sitten seurasi kauhean sakea raekuuro, joka suomi veden pintaa, verhosi meidät puolipimeään, viskutteli järvenkalvosta miljoonia pieniä suihkukaivoja ja värjäsi kahdessa minuutissa veneemme sisuksen valkeaksi. Ei voinut erottaa mitään muuta kuin veneen ja itsemme; muu kaikki oli yhtä vettä ja raetta, joka vitsoi järveä kuin raipalla, saaden aikaan suhisevan, kurluttavan äänen. Tuon tuostakin valaisivat väräjävät jalavat pilvien sisustaa ja ukkonen jyrisi pohjoisessa uhkaavana ja kumeana. Silloin kääntyivät molemmat miehet katsomaan, mutta eivät nähneet sumussa mitään. Heitä alkoi kammottaa ja kaikki me tunsimme vaarallisen aseman olevan tulossa.
Rakeita seurasi rankkasade, niin ankara sadekuuro, etten sen vertaista olisi voinut kuvitella. Vettä kaatui sellainen paljous ja niin rajusti, että se painoi kumaraan. Ylläni oli kolme paitaa ja nahkanuttu, mutta jo hetken kuluttua tunsin veden valuvan paljasta ihoani myöten. Siitä oli toki se etu, ettei sen ylen runsaan suihkun, joka meitä vielä odotti, tarvinnut minua enää liottaa. Turkkini olin pannut polvilleni, kääntäen karvapuolen ulospäin, ja sen kuoppiin kokoontui pieniä lammikoita. Siten tuli veneeseen aimo määrä vettä, läikkyen siinä edes takaisin aironvetojen tahdissa. Rantaa ei näkynyt, pidin perää kompassin mukaan.