"Soutakaa vain, ei ole enää pitkä matka!"
Vihdoin harveni sade, mutta kellon ollessa neljä minuuttia yli yhden kuulimme koillisesta huumaavata pauhinaa, sellaista jytyä, jonka voi saada aikaan ainoastaan ensi luokan myrsky. Raesää ja sade eivät olleet sen rinnalla mitään. Nyt, raskaiden vesiuutimien hajottua, oli myrskyllä vapaa tanner, ja se kulki järvien yli vimmaisella voimalla. Miksi emme lähteneetkään tuntia ennen ja sen sijaan jättäneet hindujen uskonnollista kylpemistä katselematta! Ei, Tso-mavangin jumala suuttui ja tahtoi kerta kaikkiaan näyttää, ettei ole niin kevytmielisesti kohdeltava järveä, jonka vihertävää vettä hänen delfiinipyrstönsä ruoski. Miten kadehdimmekaan nyt Gossul-gumpan munkkeja ja omaa, etelässä Tugu-luostarin rauhallisten muurien suojassa oleilevaa väkeämme! Mitähän he sanoisivat, mitähän he mahtaisivat yrittää, jos me hukkuisimme tähän järveen kuin kissat?
Muutaman minuutin ajan taistelin suoraan oikealta lyöviä aaltoja vastaan kuin mielipuoli, voidakseni ohjata veneen oikeaan suuntaan. Ne paisuivat kauhistuttavan nopeasti ja jokainen aalto, joka veneemme pingotettuun palttinakangasrunkoon lyödessään särkyi hyrskeeksi, sai aikaan pamahduksen, joka oli halaista pikku aluksemme. Seuraava oli vielä valtaisempi; minä selvisin siitä intialaisella kypärilläni, mutta Tundup Sonam sai kylmän läiskäyksen, joka vei häneltä hetkeksi tajunnan. Kun kolmas oli viskannut vaahtohuippunsa laidan yli veneeseen, oli veneessä vettä 10 sentimetriä paksulta, pikku "pähkinänkuoremme" vajosi kolmen miehen painosta liian syvään ja veneeseen päässyt vesi läiskähteli, pulppusi ja pulisi edes takaisin veneen keinunnan tahdissa.
Nyt huomasin olevan mahdotonta yrittää pysyä tolallamme. Meidän täytyi alentua kurssiltamme tuulen ja aaltojen takia. Suunnassa E 50° L oli Gossul-gumpa, ja tuuli puhalsi koillisesta; se sopi siis matkatuuleksi; luostarissa saisimme turvapaikan, jos nimittäin sinne asti pääsisimme. Nyt oli vain käännyttävä oikeassa kulmassa, kumoon ajamatta. Kaksi ensimäistä yritystäni ei onnistunut, saimmehan vain vettä lisää veneeseen, mutta kolmas lykästi. Nyt piti meidän vain, jos henkemme oli kallis, varoa ettei vene päässyt taas tuulessa kääntymään. Myrsky puhalsi hieman oikealta. Tundup Sonamilla, joka hoiti keulapäässä oikeanpuoleista airoa, oli koko taakka hartioillaan, kun taas Shukkur Alin tarvitsi pistää aironsa veteen ainoastaan silloin tällöin, minun komentoani seuraten, mutta kaikesta ulkonaisesta rauhastaan huolimatta oli hän kiihkeä ja liian innostunut, ja kun hän ei myrskyn ulinalta huutojani kuullut, annoin käden kosketuksella hänelle aina merkin, milloin heittää soutaminen.
Nyt alkoi kulku, jommoista en ollut kokenut ainoallakaan entisellä Tibetissä tekemälläni vesimatkalla. Myrsky muuttui hirmusääksi, jonka painon puristamina laineet nousivat korkeiksi kuin Itämeren aallot myrskysäällä. Höyrylaiva millainen tahansa olisi tällaisessa aallokossa vaarunut, meidän täytyi pienessä kangasveneessämme sen nopeissa, odottamattomissa heilahteluissa, jotka veneen kallistuessa toinen toistaan seurasivat, aina vain väistellä ja pysyttää tasapainoa. Tuulen raivoavien voimien pieksäminä, ahdistamina ja ajamina pyyhälsimme järveä pitkin. Jokainen uusi aalto, joka meitä ylös nosti, näytti olevan edellistänsä korkeampi. Muutamilla oli terävä, sileä harja, joku oli ikäänkuin vuorikristallista muovailtu ja kuvasti pohjoisia mustia pilviä — edessämme näytti olevan pohjaton vesihauta, jonka ammottava syvyys uhkasi joka hetki veneemme nielaista. Toiset aallot työnsivät edellänsä vaahtolaskosta, vyöryen takaapäin vinkuen ja pauhaten. Silmissä musteni ajatellessa, että ne täyttäisivät veneen yhdessä sekunnissa ja painaisivat sen veden alle. Mutta aallonharja nousi kauniisti korkeuteen, näköala avautui joka suunnalle, etelässä paistoi vielä aurinko, Gurla Mandatta näkyi selvästi, suunnassa E 50° L näkyi myös Gossul-gumpan penger, ainoastaan pohjoisessa oli kaikki mustaa ja uhkaavaa. Sen sekunnin aikana, minkä vene vapisten keikkui aallonharjalla, voi luulla joutuneensa johonkin vallitsevaksi kohoavaan vuorisolaan Tshang-tangin vuoristoon, missä joka puolella avautuu vuorijonojen maailma, samalla kun aaltojen vaahto loihti mielikuvan ikuisista lumikentistä.
Tämäkin aalto poistuu ja vene vajoaa laaksoon. Me häviämme vesiluolaan, lähimmät aallot tukkeavat näköalan, takanamme olevat luolan seinät ovat puhtainta malakiittia, edessämme olevat smaragdia. Sivulle ne vetäytyvät ikäänkuin kulisseiksi. Taas nostetaan meidät ylös — "lisää vain, Tundup Sonam, muutoin painaa meidät vaahtoharja alas!" Hän ponnistaa viimeisetkin voimansa ja aalto menee ohi. Mutta se ei ole ylhäältä tasalakinen ja muistuttaa Kudi-gangrin pyramiidihuippua. Kaksi semmoista kohoaa aivan edessämme ja niiden kärjet taittuvat tuulessa. Ne ovat läpinäkyviä kuin lasi ja toisen läpi näkyy Gurla Mandattan lumikenttien kuva kuin suurennuslasilla katsottuna. Edessämme on vesiveräjä ja etelärannan auringonpaisteen kajastus kultaa aallon reunat tummalla hehkulla.
Taistelemme urhoollisesti. Minä istun veneen pohjalla ja puristan peräsintä kaikin voimin, pitääkseni venettä oikealla tiellä. Ylitsemme lentää myrskyn pirstoilema räiske kuin paloruiskun hajonnut suihku. Usein luikahtaa särkynyt aallonharja veneeseemmekin, mutta me emme jouda vettä pois äyskäröimään. Näemme veneen vähitellen täyttyvän — näinköhän päässemme rantaan ennen kuin se vajoaa? Masto, purje ja kaksi vara-airoa ovat veneen pohjalla, keskellä venettä kiinni sidottuina. Jospa voisimme nostaa purjeen, niin olisi veneen ohjaaminen helpompaa, mutta sitä ei tarvitse nyt ajatellakaan, kun istuessansakaan tuskin voi pysyä tasapainossa kovien sysäysten sattuessa ja niissä arvaamattomissa asennoissa, joihin vene aina joutuu aaltojen taipumisen, kaartumisen ja kallistumisen johdosta. Lisäksi olisi masto semmoisessa myrskyssä ritkahtanut poikki kuin lasi.
Luotauslinjaltamme olimme joutuneet pois suorakulmaisesti; nyt oli, jos mahdollista, saatava ainoastaan henki pelastetuksi — päästävä maihin ennen kuin vene uppoaisi. Ratkaisevana hetkenä, kun suhdattomana vyöryvä aalto uhkasi venettä, huusin minä Tundupille, käskien jännittämään kaikki voimansa — ja hän tekikin sen niin jäntevästi, että hänen aironsa paukahti poikki. Nyt oli kaikki hiuskarvan varassa; emme kyenneet enää venettä ohjaamaan, sen täytyi välttämättömästi mennä kumoon noiden vaahtoavien aaltojen välissä. Mutta Tundupkin tunsi vaaran ja tempasi voimakkaalla vedolla vara-airon irti, Shukkur Alin soutaessa vasemmalla airolla takaisin. Uuden suihkeen saatuamme olimme taas oikealla suunnalla.
Niin ajaa myrsky meitä edelleen. Aika tuntuu loppumattoman pitkältä. Viisi neljännestuntia olimme taistelleet vedenjumalan oikkuja vastaan ja jokainen minuutti on tuntunut tunnilta. Vihdoinkin näkyy toki Gossulin luostari. Se suurenee, voi jo erottaa yksityiskohtia, näen sen valkean julkipuolen punaisine yläreunaviiruineen, sen akkunat ja tuuliviirin sekä muutamia munkkeja, jotka rintasuojuksen takana seisten liikkumattomina venettämme tähystävät. Mutta luostaripenkereen alla käy kamala tyrsky. En tiedä, miten päästä maalle. Tämäntapaisissa seikkailuissa olen kyllä ennenkin ollut, mutta en koskaan näin hurjassa. Kadehdimme ylhäällä seisovia munkkeja, joilla on kiinteä kamara jalkojen alla. Jospa olisimme jo heidän luonansa! Vauhtimittari on ollut koko ajan ulkona vedessä. Tempaan sen nopeasti talteen ja käsken miesten olla valmiina ja merkin saatuansa hypätä pois veneestä. Tämänpäiväisen muistikirjani ja karttapiirustuksen, joista tippuu vesi, kätken nahkanuttuuni, jotteivät ainakaan kootut numerot joutuisi hukkaan.
Aikaa on enää kaksi minuuttia. Shukkur Alin avulla onnistuu minun vielä riisua raskaat, vettä täyteen imeytyneet saappaat jalastani, mutta samassapa jo vene rajusti viskautuu hyrskelaineisiin. Vesi on ruskeasakkainen kuin kauravelli, ja aalto imee venettä taas järvelle päin. Tundup Sonam on jo veteen hyppäämäisillänsä, mutta neuvon häntä ensin airolla tunnustelemaan, kuuluuko jo pohjaa. Sitä ei tapaa, ja mies hillitsee itseänsä vielä. Vene saa takaapäin uuden tölmäyksen ja on kaatua. Soutajat reutovat nyt kuin villityt, voittaaksensa aallonvedon, ja ennen kuin arvaankaan on Tundup hypännyt veteen, joka ulottuu hänelle rintaan asti, ja nyt kiskoo hän venettä kaikin voimin maata kohti. Me toiset seuraamme hänen esimerkkiänsä ja yhteisin voimin onnistuu meidän vetää se maalle ennen kuin raivoava hyrsky ehtii sen murskata. Vielä yksi aimo kiskaus, ja me olemme saaneet veneen liejuvallin yli laguuniveteen, johon eivät aallot pääse.