Mutta nyt olemme saaneet kyllämme ja heittäydymme hiekalle väsymyksestä menehtyneinä. Puolitoista tuntia kestänyttä ruumiin ja sielun tavatonta jännitystä ja kiihtymystä seurasi uupumisen ja huumautumisen tunne; meillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa, enkä minä antanut mitään käskyjä yötä varten. Olimme haaksirikkoisia, mutta meillä oli täysi syy olla iloisia ja kiitollisia siitä, että meillä oli taas kiinteä maa jalkojemme alla ja että olimme päässeet ehjin nahoin kaikkien niiden viheriäin hautojien yli, jotka allamme ammottivat valmiina meidät nielaisemaan, jollemme vaarallisilla hetkillä olisi varaamme pitäneet. Olimme torkkuneet pari minuuttia, kun kaksi munkkia ja kolme noviisipoikaa tuli hietikon ylitse luoksemme, lähestyen meitä verkkaisin askelin ja varovaisesti, ikäänkuin eivät olisi olleet varmoja siitä olimmeko eläviä vaiko kuolleita. Nousimme silloin seisaallemme ja nyt tervehtivät he meitä ystävällisesti, tiedustaen vointiamme ja tarvitsisimmeko apua. He olivat hyvin osaaottavia ja kertoivat nähneensä veneen lähestyvän aalloilla keikkuen sekä olleensa vakuutetut siitä, että se varmasti uppoaisi moisessa tavattomassa myrskyssä, mikä tänään järvellä riehui. Maihin laskiessamme olimme olleet alhaalla aivan heidän lähellänsä; mutta se oli näyttänyt kerrassaan kamalalta. Emmekö olleet saaneet mitään vammoja ja emmekö tahtoisi nousta luostarin lämpöisissä huoneissa yötämme viettämään? Mutta minä kiitin heitä hyväntahtoisesta tarjouksestansa ja pidin parempana nukkua ulkosalla, kuten tavallista. Mutta jos he voisivat meille polttopuita ja ruokaa toimittaa, niin niitä emme kieltäytyisi vastaanottamasta. He kumarsivat, hävisivät sokkelomaisiin porraskäytäviin, ja palasivat väleen, tuoden lantaa, risuja ja halkoja. Pian leimusi ihana nuotio penkereellä. He itse sytyttivät sen, sillä omat tulitikkumme ja tuluksemme olivat, kuten kaikki muukin, kelvottomiksi turmeltuneet. Ja he lähtivät meille ruokaa hankkimaan, sillä oman eväsmyttymme sisältö oli veneen pohjavedessä tahtaaksi lionnut.
Sill'aikaa laitoimme olomme luostarin alapuolella olevalla rantakaistaleella hyvinkin mukavaksi. Penkereessä ammotti kaksi luolaa, joiden katot olivat karstoittuneet; toivioretkeläisillä ja paimenilla on tapa niissä viettää yönsä. Ne olisivat voineet tarjota meille tuulensuojan, mutta näyttivät niin epäsiistiltä, että mieluummin leiriydyimme rannikolle. Se oli tosin märkä, mutta kaivoimme käsin kuivaa hiekkaa altapäin. Vene purettiin, vesi kaadettiin siitä pois — se oli puolillaan — ja siitä laitettiin nuotion viereen tuulensuoja. Olipa nyt mieluista katsella myrskyä ja kuunnella hyrskeen äänekästä pauhua.
Kun nuotio leimusi tunnollisesti ja tuli hehkuvan kuumaksi, riisuuduimme me ilkosen alasti ja istua tökötimme tulella kuivataksemme alusvaatteitamme ja itseämme. Jokaisen täytyi pitää huoli itsestänsä, sillä kunkin laita oli yhtä huono. Levitin tavarani mahdollisimman lähelle tulta ja ripustin niitä airoille ja pelastusvöille tuulen ja kuumuuden kuivattaviksi. Samalla kuivasin vähin erin villapaitani, käänsin sen nurin, pidin tulta vasten sen etu- ja taka-, nureata ja oikeata puolta, ja kun se oli aivan kuiva, puin sen ylleni. Ainoastaan nahkanutun ja turkkien kuivaaminen ei onnistunut, ne olivat yöhön asti märät, mutta mitäpä siitä! Kaikessa tapauksessa oli meillä täällä parempi kuin veden jumalan viheriöissä kristallisaleissa.
Munkit tuovat maitoa, piimää ja tsambaa, teetä on itsellämme ja yksinkertainen illallinen maistuu mainiosti. Myrskyn yhä kestäessä istuimme sitte pari tuntia tulen ääressä. Olin kuivannut päiväkirjani ja tein nyt ne muistiinpanot, jotka ovat tämän luvun sisältönä. Sill'aikaa huvitteli minua Shukkur Ali seikkailuilla, joita on matkoillaan kokenut Younghusbandin ja Wellbyn palveluksessa. Pelastuttuansa nyt kuolemasta hädin tuskin, johtui hänelle menneisyys voimakkaammin mieleen, ja kerran kertomaan päästyänsä ei kunnon Shukkur Ali anna itseään keskeyttää. Kuuntelin häntä toisella korvalla ja kirjotin toisella — olin vähältä sanoa — etten näyttäisi välinpitämättömältä, ja itse asiassa olikin Shukkur Alille pääasia saada vain lörpötellä.
Vihdoin selkenee pohjoinen ja kaikki vuoret näyttävät olevan liituvalkeat lumesta. Muulloin eroittautuivat valkeiden lumihuippujensa kautta ainoastaan Kailas ja sen läheiset vuoret, mutta nyt on kaikki valkeata. Tosin on elokuun alku, mutta onko mahdollista, että syksy alkaisi jo nyt? Kesä on ollut niin lyhyt, että tuskin olemme ennättäneet siihen tottua.
Kahdeskymmenesseitsemäs luku.
Satledshin lähde ja Pyhä vuori.
Päivä päivältä työskentelin tutkimuksissani pyhällä järvellä ja sen ympäristöllä, saavuttaen tuloksia, joiden muokkaamiseen menee pitkät ajat. Minun onnistui pysytellä paikoillani kokonainen kuukausi. Usein saapui ratsastajia ja muita lähettejä valituksinensa, mutta silloin vastasivat mieheni hyvin yksinkertaisesti: "Sahib on järvellä, koettakaa häntä tavata, milloin voitte! Hän on vedenjumalan ystävä ja voi viipyä pyhän puun oksien välissä niin kauvan kuin tahtoo." Ja kun sitte palasin, olivat he jo menneet matkoihinsa. Kun matkat tehtiin veneellä, eivät he voineet liikkeitäni mitenkään tarkata. Mutta Tshiu-gumpan luona leiriytyessämme ryhtyivät he tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Poissa ollessani saapui lähetti toisensa perästä, käskien minun oitis lähteä Parkaan, josta oli matkaa jatkettava Ladakiin. Elokuun 23. p:nä lähetin Robertin ja Robsangin Parkaan neuvottelemaan ensin viranomaisten kanssa; minua ei kumminkaan tahdottu millään ehdolla päästää matkani lähimpään päämäärään Langak-tsolle. Viipyisinpä Tshiu-gumpassa kuukauden tai vuoden, se ei heitä liikuttaisi, koska luostari ei ollut heidän piirissään, mutta läntinen järvi oli heidän valtansa alainen. Neuvoivat minua kuitenkin oman itseni tähden mahdollisimman pian Parkaan tulemaan; heti huomenissa lähettäisivät he 15 jakia kuormastoani kuljettamaan.
Mutta minä tahdoin nähdä Langak-tson hinnalla millä hyvänsä. Kun siis huomenissa nuo 15 jakia saapuivat, päätin nopeasti lähettää Rabsangin, Tseringin ja neljä muuta miestä kuormaston kanssa Parkaan, samalla kun Robert ja kuusi miestä seurasivat minua Langak-tsolle.
Vasta viikkoa myöhemmin olin tältä matkaltani valmis, ainaisten myrskyjen tuivertamana työskenneltyäni Manasarovarin naapurijärven ja sen koko ympäristön kartoittamisessa, onnistuen ratkaisemaan useita epätietoisiksi jääneitä edeltäjieni arveluita. Sen tarpeellisen lepopäivän aikana, jonka soimme itsellemme Parkassa elokuun 30. p:nä, tingin govain kanssa puoleen ja toiseen. He pyysivät minua seuraavana päivänä vihdoinkin länteen lähtemään ja minä lupasin sen heille, mutta sillä ehdolla, että saisin viipyä kolme päivää Chalebissa, joka on puolen päivämatkan päässä lännessä. He suostuivat siihen, huomaamatta minun sivuaikomuksiani. Tahdoin nimittäin kiertää pyhän vuoren pyhiinvaellustietä myöten kulkien, mutta älysin etteivät viranomaiset siihen koskaan lupaa antaisi. Ainoastaan viekkaudella voi se onnistua.