Syyskuun 4. p:nä sanoimme Diri-pun munkeille jäähyväiset ja kuljimme siltaa myöten joen yli, joka virtaa Transhimalajaan Tseti-latshen-la-solasta. Solan toisella puolen juoksevat vedet Indukseen. Nousimme nyt ylämäkeä, itää kohti, jyrkkää graniittilohkareiden peittämää rinnettä myöten. Oikealla puolellamme on joki, joka saa vetensä Kailasin jäätiköistä; se on lyhyt, mutta hyvin vesirikas. Polku tulee yhä jyrkemmäksi, luikertelee graniittilohkareiden välitse ja johtaa ensimäiselle pikku kukkulalle. Siitä lähtien on maa-ala aina seuraavalle penkereelle asti hieman tasaisempaa. Täältä on komea näköala lyhyelle, typistetylle jäätikölle, joka lähtee Kailasin pohjoiskyljeltä ja saa jääaineksensa eräästä jyrkästi rajotetusta, kaukalomaisesta lumirotkosta. Itään päin lähtee Kailasista tavattoman teräväpiirteinen, huipukas, hammasharjainen vuorenselkä, jonka pohjoispuoli on lumen peittämä. Lumesta näkyy vierinkivikaistaleita, jotka antavat koko vuorensivulle uurteisen ulkomuodon. Jokaisesta lumivaipan liepeestä rientää vaahtoava puro alas jokeen. Meistä vasemmalle, pohjoisessa, on vuoristo kohtisuorasti halkeillutta graniittia, ja sen muodot ovat jylhiä pyramiidimaisia. Pohjoisessa siis suojelevat Kailasia valtaiset graniittipaljoudet, mutta itse vuori on kaikesta päättäen sekakiveä, sen huomaa jo siitä melkein vaakasuorasta kerrostumisesta, joka on selvästi nähtävissä ulkonevista, selväpiirteisistä lumirajoista ja jääjuomuista. Huippu nousee tästä jylhästä vuori-ulapasta kuin tavattoman suuri, kuusikulmainen vuorikristalli.
Erään tavattoman suuren graniittipaaden luona pysähtyy vanhuksemme ja selittää paaden olevan "dikpa-karnak" eli syntisten koetuskivi. Kiven alla on sen ja maan välissä ahdas reikä. Joka on synnitön, tai jolla on edes hyvä omatunto, hän voi ryömiä reijän läpi, mutta jos kuka tarttuu väliltä kiinni, niin on hän lurjus. Kysyin vanhukselta, eikö voisi käydä niin, että laiha lurjus ahtautuisi lävitse, samalla kun paksu kunnon mies tarttuu kiinni, mutta hän vastasi hyvin vakavana, että paksuus ei kokeessa merkitse mitään, vaan riippuu menestys yksinomaan sielullisista ominaisuuksista. Kelpo Ishemme ei sentään liene ollut täysin selvillä omantuntonsa tasapainotilasta, sillä ennen kuin aavistimmekaan näimme hänen jo katoavan kiven alle ja kuulimme hänen huokailevan, ähkyvän ja puhisevan, käsillänsä raapivan ja jaloillaan takaapäin ponnistussijaa etsivän. Kauvan aikaa reijässä aika lailla sätkyteltyänsä huomasi hän lopulta olevan syytä huutaa tukahtuneella äänellä apua. Me nauroimme katketaksemme, mutta annoimme hänen nyt ilmitulleen syntisyytensä takia vielä jonkun aikaa reijässä virua. Sitte vetivät toiset kaksi hänet jaloista taas ulos. Mies näytti tavattoman ällistyneeltä ja pölyiseltä, kun nyt lurjukseksi todistettuna pääsi taas ihmisilmoille. Mutta hän vain kertoi kerran erään rouvan tarttuneen kiinni niin kovasti, että hänet oli täytynyt suorastaan kuin haudasta kaivaa.
Noin 200 askelta kauvempana on eräs toisenlainen koetuskivi tässä mahtavien graniittipaasien sokkelossa, jossa kulkee kuin matalien huoneiden ja muurien välisellä kylänraitilla. Tämän koetuskiven muodostaa kolme lohkaretta, jotka nojaavat toisiinsa niin, että niiden väliin jää kaksi aukkoa. Nyt on vasemmasta aukosta kontattava sisään ja oikeasta ulos, siis oikeauskoiseen suuntaan. Täällä korjasikin Ishe äsken kärsimänsä tappion pujahtamalla molempien reikien läpi. Minä hänelle kyllä sanoin, ettei se ollut mikään merkillinen temppu, kun reijät olivat niin isot, että pieni jakikin olisi mahtunut niistä kulkemaan! Syntiselle on tämä toinen kivi varakivenä, jolla voi ainakin näköjään pelastaa hyvän omantunnon.
Kang-rinpotshen, "pyhän vuoren" eli "jään jalokiven" ympäri tekemämme vaellus on merkillisimpiä Tibetin muistojani, ja minä käsitän hyvin, että tibetiläiset näkevät jumalalliseksi pyhätöksi tämän vuoren, jonka muodot muistuttavat niin silmiinpistävästi tshorteniä, muistomerkkiä, joita pystytetään kuolleitten pyhäin muistoksi temppelin sekä sisä- että ulkopuolelle. Kuinka monesti olin harhamatkoillani kuullut tästä autuaaksi tekevästä vuoresta kerrottavan! Ja nyt vaelsin minä itse toivioretkipuvussa luostarien välisellä tiellä, luostarien, joita on pidettävä rannerenkaan jalokivinä siinä toivioretkitiessä, joka kaartaa Kang-rinpotshea, tätä sormea, joka osottaa korkeuteen, "ylhäisiin, saavuttamattomassa maailmankaikkisuudessa asuviin tähtien veroisiin jumaliin".
Khamin vuorimaasta kaukaisimmasta idästä, Naktsangista ja Amdosta, tuntemattomasta Bombasta, jonka olemassaoIo oli minulle ainoastaan kuulemaan mukaan himmeästi tunnettu, mustista telteistä, joita on siroteltu Tibetin autioihin laaksoihin kuin täpliä leopardin taljaan, etäisen lännen vuorilla sijaitsevasta Ladakista ja eteläisistä Himalajan maista tulee tänne joka vuosi tuhansia toivioretkeläisiä kävelläkseen jalkaisin, hitaasti, syvissä mietteissä neljä penikulmaa tämän "maan navan", autiuden vuoren ympäri. Näin heidän äänettömän kulkunsa, heidän uskovaiset laumansa, joissa oli edustettuina kaikki elämänijät ja sukupuolet, nuorukaiset, tytöt, voimakkaat miehet vaimoineen ja lapsineen, ukot, jotka ennen kuolemaansa halusivat vielä seurata lukemattomien pyhiinvaeltajain jälkiä, varataksensa itselleen onnellisen olemassa-olon, repaleiset miehet, jotka loisina elävät toisten pyhiinvaeltajien armeliaisuudesta, konnat, joilla oli rikos sovitettavana, ryövärit, jotka olivat rauhallisia matkustajia ryöstäneet, päälliköt, virkamiehet, paimenet ja paimentolaiset, kirjavan ihmiskohtaloiden kulkueen sillä ohdakkeisella tiellä, joka mittaamattomien ajanjaksojen kuluttua päättyy Nirvanan suureen, hiljaiseen rauhaan. Ylevinä ja arvokkaina katsovat Shiva paratiisistansa ja Hlabsen jalokivilinnastaan alas näihin lukemattomiin ihmisiin, jotka kiertelevät vuoren juurta kuin pikku kiertotähdet aurinkoa, kiertävät sitä yhä uudistettuina laumoina kulkien ylös länsilaaksoa, Dolma-solan yli ja alas itäistä laaksoa.
Pian huomaa, että suurimmalla osalla näistä yksinkertaisista vaeltajista ei ole edes selvää käsitystä niistä eduista, joita tämä kiertäminen on heille tuottava. Jos sitä heiltä kysyy, niin vastaavat he tavallisesti, että he saavat kuolemansa jälkeen istua Gangrin jumalan läheisyydessä. Yhtä he kaikki lujasti ja järkkymättömästi uskovat, nimittäin, että tämä vaellus tuottaa heille siunausta maan päällä. Se karkottaa kaiken pahan heidän telteistänsä ja majoistansa, suojelee heitä, heidän lapsiansa ja paimeniansa sairaudelta, rosvoilta, varkailta ja vahingoilta, lahjottaa heille sadetta, hyvää laidunta, lisää jakeja ja lampaita, on kuin taikakalu ja varjelee heitä ja heidän omaisuuttansa kuten neljä henkikuningasta suojelee temppelisalien jumalankuvia demoneilta. He kulkevat kepein, kimmoisin askelin, he eivät tunne purevaa jäistä tuulta eivätkä auringon hehkua. Jokainen heidän askeleensa on sen ketjun nivel, jota eivät voi katkaista ihmislasta vainoavat pahat voimat. He alottavat matkansa Tartshen-labrangin luota ja jokainen tienpolvi vie heidät askelta likemmä sitä pistettä, missä rengas sulkeutuu. Ja koko kierroksen ajan rukoilevat he: "Om mani padme hum" ja solahuttavat joka kerta sen lopussa rukousnauhan helmen sormiensa välitse.
Mutta yksinpä muukalainenkin lähestyy Kang-rinpotshea kunnioituksen sekaisella pelolla. Se on maailman kuuluisin vuori. Mount Everest ja Montblanc eivät vedä sille kuuluisuudessa vertoja. Silti on miljoonia europalaisia, jotka eivät ole siitä koskaan kuulleet, mutta neljäs-osa kaikista ihmisistä, kaikki hindut ja buddhalaiset, joilla ei ole mitään aavistusta siitä, missä Montblancin huippu kohoaa, tuntevat Kailas-vuoren. Siksi lähestyy sitä samoilla kunnioituksen tunteilla kuin käydessään Lhasassa, Tashi-lunpossa, Buddha Gayassa, Benaresissa, Mekassa, Jerusalemissa ja Roomassa, noissa pyhissä paikoissa, jotka ovat alttariensa luo vetäneet totuuden etsijäin tai synnintuntoisten lukemattomia laumoja.
Vapaaehtoinen oppaamme kertoi juuri olevansa yhdeksännellä kierroksellansa. Jokaiseen kierrokseen tarvitsi hän kaksi päivää, ja hän kiertäisi vuoren kolmeentoista kertaan. Sitä matkaa nimitti hän "kang-kora'ksi", gangrin piiriksi. Olipa hän useita vuosia sitte suorittanut senkin ansiokkaan tehtävän, jonka nimi on "gjangtshap-tsallgen"; siihen tehtävään kuuluu koko tien pituuden mittaaminen oman ruumiinsa pituudella. Yksi ainoa semmoinen kierros vastaa kolmeatoista tavallista, jalan astuttua kierrosta. Minun toivioretkeni ei kelpaisi ollenkaan, koska minä olen ratsain kulkenut, ajatteli vanhus. Jos halusin siitä jotain hyötyä, niin olisi minun se jalkaisin astuttava.
Kun me muutamia päiviä myöhemmin lähestyimme Diri-pua, huomasimme kaksi nuorta lamaa, jotka juuri suorittivat nöyrtymismatkaa vuoren ympäri. He olivat Khamista kotoisin, vieläpä sen maan siitä seudusta, "jossa viimeiset ihmiset asuvat", ja olivat viipyneet kokonaisen vuoden matkalla Kailasille. He olivat köyhiä ja repaleisia, eikä heillä ollut mitään kannettavaa, he kun elättivät henkeänsä hurskaiden ihmisten antamilla lahjoilla. Yhdeksässä päivässä olivat he ehtineet Tartshenista Diri-puun ja loppumatkaan laskivat menevän yksitoista päivää. Kävelin heidän matkassaan puoli tuntia tutkiakseni heidän liikkeitänsä. Ne jakaantuivat kuuteen temppuun. Kuvitelkaamme nuori lama seisomassa tiellä pää hieman kumarassa ja kädet rentoina sivulla: 1. hän asettaa kämmenet vastatusten ja nostaa ne pystysuoraan ylös, samalla taivuttaen päänsä alas; 2. asettaa yhteenpuristetut kätensä leukansa alle, nostaen samalla päänsä taas pystyyn; 3. laskeutuu maahan polvilleen, kurottautuu ja laskeikse tielle pitkälleen, ojentaen kätensä eteenpäin; 4. kohottaa kätensä pään yli, kämmenet vastatusten asetettuina; 5. kurottaa oikean kätensä eteenpäin niin pitkälle kuin ylettää ja raapaisee luulla tiehen merkin, johon hänen varpaansa saavat koskettaa, kun hän taas jatkaa kulkuaan; 6. nousee käsiensä avulla, astuu parilla kolmella askeleella merkkiin ja uudistaa samat temput. Ja sitä menoa sitten ympäri vuoren.
Nopeasti siinä ei kuljeta. He eivät liiaksi kiirehdi, he toimittavat tehtävän maltillisesti, mutta hengästyvät sentään, varsinkin solaan noustessaan. Onpa Dolma-la'sta alas laskeutuvallakin tiellä niin jyrkkiä kohtia, että sille pitkäkseen laskeutumisen täytyy olla oikea urheilijatemppu. Toinen nuorista munkeista oli jo yhden kierroksen tehnyt ja nyt toista jatkamassa. Saatuansa sen yhdessätoista päivässä loppuun, aikoi hän mennä johonkin Tsangpon rannalla olevaan luostariin ja antaa loppuijäkseen muurata itsensä luolaan. Ja hän oli vasta kaksikymmenvuotias! Meidän, jotka korkeassa viisaudessamme nauramme heidän uskonnollista kiihkoansa ja itse-kieltäytymistänsä, pitäisi joskus verrata omaa uskoamme heidän uskoonsa. Haudantakainen elämä on kaikille kansoille hämärä, mutta eri kansojen uskonnolliset käsitykset pukevat sen erilaisiin muotoihin. "Jos huolellisesti tarkastat, niin näet, että jokaisen kuolevaisen toivo, taivaan lapsi, vapisevin käsin ylhää korkeutta kohti osottaa." Mikähän meidän vakaumuksemme lieneekin, meidän täytyy toki ihmetellä niitä, jotka meidän käsityksemme mukaan eksyksissä kulkevat, mutta joilla on niin luja usko, että se voi vuoria siirtää.