Toiselle matkalle.
Induksen lähteiltä lähdin Gartokiin, Länsi-Tibetin pääpaikkaan ja molempien garpunien hallituskaupunkiin. Perille saavuin monien seikkailujen jälkeen syyskuun 26. päivänä, kuljettuani viidennen kerran Transhimalajan yli Dshuk-ti-la-solan kautta (5,825 metriä). Minun täytyy tällä kertaa jättää tämän suureksi osaksi tuntemattoman maan läpi tehdyn matkan kuvaileminen. Ainoastaan Dshuk-li-lan yli oli jo mr. Calver kulkenut kahta vuotta aikaisemmin.
Gartokissa (4,467 metriä) alkoi uusi ajanjakso. Kaupunki tuli käännekohdaksi tässä matkakertomuksessa. Ensiksi pääsin taas ulkomaailman yhteyteen. Brittiläinen kauppa-asiamies Thakur Jai Chand jätti minulle heti saavuttuani paksun pinkan kirjeitä rakkaasta vanhempieni kodista, lordi ja lady Mintolta ja heidän tyttäriltään, eversti Dunlop Smithiltä, O'ConnoriIta, Younghusbandilta, Rawlingilta ja useilta muilta europalaisilta ja aasialaisilta ystäviltä. Sitä vastoin ei kuulunut vielä mitään suuresta tavaralähetyksestä, jota odotin Simlasta. Mutta oitis jälkeenpäin sain Dunlop Smithiltä tietää, että kaikki tilatut tavarat oli lähetetty ja saapuisivat aikanansa.
Garpunit lähettivät oitis tervetuliaislahjan tavallisine kohteliaisuuslauselminensa; he olivat liian ylhäisiä tehdäkseen tervehdyskäyntinsä ennen minua. Läksin sen vuoksi seuraavana päivänä heidän luokseen. Vanhempi heistä oli sairaana; nuorempi, kolmikymmenviisivuotias arvokas, Lhasasta kotoisin oleva herra, otti minut yksinkertaisessa hallitusrakennuksessaan tavattoman ystävällisesti vastaan ja oli niin vähän suuttunut niistä vapauksista, joita olin viime aikoina ottanut, ettei edes kysynyt, missä kaikkialla olin ollut. Oli kohtalon ivaa, että niin ystävällinen ja myönnytyksissään niin kauvas menevä kirje, kuin se, jonka nyt garpunin käsien kautta sain Lien darinilta, saavutti minut vasta nyt, kun se tuli liian myöhään. Heti minun Raga-tasamista lähettämäni kirjeen saatuansa oli Lien darin lähettänyt luokseni kaksi kiinalaista, jotka olivat valtuutetut sopimaan minun kanssani tiestä, jota tahdoin kulkea. "Sillä olen iloinen", kirjoitti Lhasan ambani, "tietäessäni Teidän matkustavan tietä, joka on Teille mieluisin." Hän oli muka vakuutettu siitä, etteivät liikkeeni, kuljinpa mitä tietä hyvänsä, antaisi aihetta valtiollisiin selkkauksiin. Ja hän lopetti sanoilla: "Toivon nyt, että paluumatkanne tulee onnelliseksi ja rauhalliseksi, ja rukoilen teille terveyttä ja menestystä."
Kylläpä nyt kaduin, etten kuitenkin viipynyt Sakassa, kaduin sitäkin enemmän, kun garpun sanoi mainittujen kahden kiinalaisen neljän tibetiläisen vartiomiehensä kanssa saapuneen sinne silloin kun lähdöstämme oli kulunut vasta kaksi viikkoa! Mutta täkäläinen garpun oli minulle ystävällinen, hän oli koko Länsi-Tibetin mahtavin mies ja voisi minulle vielä kaikki portit avata, jos vain uskaltaisi ja tahtoisi.
Tosin olin iloinen jo saavuttamistani tuloksista: paitsi useita muita ratkaisemiani kysymyksiä, olin kulkenut Transhimalajan yli viiden solan kautta, nimittäin: Sela-lan, Tshang-la-podlan, Angden-lan, Tsheti-latshen-lan ja Dshukti-lan, joista neljä ensimäistä olivat tähän asti olleet aivan tuntemattomat. Mutta Angden-lan ja Tsheti-latshen-lan väliseen Himalajan vuorijonoon oli minun täytynyt jättää kokonaista 500 kilometriä pitkä aukko. Tästä alueesta en tuntenut muuta kuin ne huiput, jotka Ryder oli matkallaan nähnyt ja joiden korkeuden hän ja Wood olivat mitanneet. Sen lisäksi oli meillä muutamia epämääräisiä tietoja Nain Singin v. 1873 tekemältä matkalta, jonka tie kumminkin kulkee valkean täplän pohjoispuolitse. Ja tämän valkean täplän pinta-ala oli vielä 1,400 neliökilometriä! En voinut palata kotiin tekemättä kaikkea mitä ihmisvoimin voi aikaansaada kulkeakseni tämän tuntemattoman maan halki ainakin yhtä tietä. Juuri siellä oli se linja, joka muodostaa Intian valtameren ja Tibetin ylätasangon suolaisen, umpijärvien välisen vedenjakajan; siellä voi otaksua olevan useita jokia ja järviä. Siellä oli suuri Bongban maa; lunta, jonka rajoilta oli meille jo saapunut niin paljon pimeitä huhuja pohjoisesta, idästä ja etelästä. Mutta suurin ja tärkein oli vastaus kysymykseen: kulkeeko Nien-tshen-tang-la Tsangpon ja Ylä-Induksen pohjoispuolella katkeamatta koko Tibetin läpi läntiseen ja luoteiseen suuntaan? Ei yksikään europalainen, ei yksikään punditi ollut tähän asti uskaltanut ryhtyä tätä kysymystä ratkaisemaan, mutta Hodgson, Saunders ja Atkinson olivat useita vuosia sitten Tibetin-kartalleen merkinneet otaksutun vuorijonon. Onko se todellakin olemassa? Vai onko tämän valkean täplän paikalla vuorijonojen sokkelo, tai sitten verrattain lakea maa-alue, joka on yksityisten lumipeitteisten huippujen ja vuorijonojen alustana? Todistettujen tosiasioiden rinnalla ovat otaksumat aivan arvottomat. Semmoiset tosiasiat tahdoin minä. Tiesin, että jos en nyt onnistuisi tunkeutumaan siihen maahan, jonka kohdalla Tibetin viimeisellä englantilaisella kartalla on ainoastaan sana "Unexplored", niin jonakuna päivänä saapuisi toinen tutkija ja riistäisi minulta tämän vallotuksen. Ja sitä ajatusta en minä voinut sietää.
Gartokissa oleskeli nyt vanha lehiläinen ystäväni, rikas kauppias Gulam Rasul. Neuvottelin hänen kanssansa, ja hänestä piti nyt tulla minun pelastusenkelini. Hänestä oli asemani hyvin ruusunvärinen, sillä garpun oli hänelle hankituista tavaroista velkaa 7,000 rupiita ja pelkäsi hänen vaikutustaan. Hän voi siis painostaa Länsi-Tibetin varakuningasta. Aluksi yritti hän sen tehdä viekkaudella, joka ei kumminkaan onnistunut; garpun vastasi, että hänelle oli päänsä liian kallis voidakseen sen panna peliin palvellakseen europalaista, jolla ei ollut lupaa matkustella ympäri maata. Sen jälleen yritimme kullalla, johon garpun vastasi ylevän näyttelijän elein: "Jos tämä talo olisi kullasta ja te sitä minulle lahjaksi tarjoaisitte, en minä sitä ottaisi. Jos lähdette luvattomalle tielle, lähetän minä aseestettuja miehiä pakottamaan teidät tänne tasaisin kääntymään."
Hän oli lahjomaton ja hän oli meille liian voimakas. Miten nyt kaduinkaan, etten ollut matkustanut kauvemmaksi itään päin, kun minulla oli täysi vapaus Induksen lähteillä ja Jumba-maisemissa! Mutta ei! Se ei olisi luonnistunut, sillä kassani ei ollut silloin kyllin täysi ja mukanani oli ainoastaan viisi miestä, enkä voinut muutakaan karavaania oman onnensa nojaan heittää.
Entäpä jos laskeutuisin Nepaliin ja sieltä kääntyisin vartioimattomia teitä myöten takaisin Tibetiin? Ei, se ei luonnistuisi koskaan; lumi tukkeaisi kohta Himalaja-solat. Mutta jos yrittäisimme Rudokiin salaa livahtaa ja samoaisimme sieltä itään päin? Ei, Rudokissa vilisee vakoojia. Ja pian sai myös Gulam Rasul tietää, että garpun oli lähettänyt ympäri maata käskyn pidättää minut, missä minut tavattaisiinkin Ladakiin vievän suuren valtatien ulkopuolella.
Niin punnitsimme asiata puoleen ja toiseen, ja sureksimme yötä ja päivää milloin minun, milloin Gulam Rasulin teltissä, ja odottelimme lähetystä Simlasta, kuulimme kulkusien helisevän, kun kuriirit tulivat idästä, näimme kauppamiehen toisensa perästä palaavan Lhasan markkinoilta, kohtasimme Tok-dshalungista matkustavan kultakontrollörin ja tunsimme 24 asteeseen laskeutuneen syyskylmän yhä kirpeämmin ihoamme viiltävän.