Silloin kypsyi minussa yksinäisinä hetkinä päätös: minä palaan takaisin Ladakiin ja tunkeudun Tibetiin pohjoisesta kuten viime vuonnakin, matkustan vielä kerran koko vaan halki ja kuljen poikittain valkean täplän läpi. Tiedän kyllä, että tällä kiertotiellä tarvitaan puoli vuotta päästäkseen seutuihin, jotka ovat ainoastaan kuukauden matkan päässä Gartokista. Se kyllä maksaa minulle uuden karavaanin, uudet seikkailut ja vaarat ovat edessä, ja talvi odottaa napaseudun pakkasinensa. Mutta siitä huolimatta täytyy sen tapahtua! Käännyn takaisin vasta sitten kun voittamattomat esteet tukkeavat tien. Uskallettua on astua Ladakissa englantilaiselle suojelusalueelle; siksi täytyy minun rientää nopeasti rajan yli. Silloin en voi välttää Rawlingin ja Deasyn aluetta, mutta mitäpä siitä. Määränäni on tuntematon maa, jota koetan vallottaa, vaikka mitä tietä käyttäen!
Gulam Rasul ja Robert olivat ainoat, joille uuden suunnitelmani uskoin; heihin voin sokeasti luottaa. Keskustellessamme puhuin persiankieltä ja Robert piti silmällä, ettei kukaan kuuntelija päässyt telttini lähelle, Gulam Rasul otti muodostaakseen uuden karavaanin Lehistä käsin; sen piti aikanaan saapua Drugubiin, jossa viimeiset 13 miestä päästäisin kotiinsa. He olivat uupuneet, kuluneet ja ikävöivät kotiin. Gulam Rasul otti toimekseen uusien miesten hankkimisen.
Lokakuun 20. p:nä läksin Gartokista odottaakseni Intiasta tulevaa lähetystä Gar-gunsassa. Sinne matkustivat myös Gulam Rasul, Thakur Jai Chand, postimestari Deni Das ja lääkäri Mohanlal. Mutta Robert oli saanut Gartokissa surusanoman: hänen vanhempi veljensä oli kuollut Taka-Intiassa. Nyt kohtasi häntä uusi isku: hänen pieni kymmenvuotias veljensä oli hukkunut Srinagarissa. Hän oli lohduton ja pyysi, että sallisin hänen toki palata äitinsä luo, jolla nyt enää oli ainoastaan yksi poika. Hänetkin siis menettäisin!
Gulam Rasulilla oli risuaitauksessa kolme isoa telttiä. Siellä istui hän kuin sohvallansa pasha, poltti piippuansa ja otti vieraitansa vastaan itämaisella arvokkuudella. Hän oli hauska ja miellyttävä, otti toimittaakseen kaikkea eikä tuntenut mitään vaikeuksia. Kun nyt laitoimme suunnitelmia ja valmistimme pitkiä luetteloja siitä, mitä kaikkea oli ostettava, ja kun minun Ladakiin tuloani ei voinut ajan mittaan salata, levitimme me huhun, että tarvitsin pienen karavaanin, jolla aijoin matkata ensin Chotaniin ja sitte keväällä sieltä Pekingiin. Suunnitelman onnellinen toteuttaminen riippui siitä, ettei kukaan saisi vihiä minun oikeista aikomuksistani. Sillä jos niin kävisi, lähetettäisiin heti erityiset käskyt Rudokiin ja Tshang-tangin paimentolaisille. Omat palvelijani ja Hadshi Naser shahin koko talon väki uskoivatkin, että varma aikomukseni oli matkustaa Chotanim ja että olin luopunut kaikista Tibetin matka-ajatuksista. Täytyipä minun mennä niinkin pitkälle, että lähetin Drugubista sähkösanoman Reuterin intialaiselle kirjeenvaihtajalle, ystävälleni herra Buckille, ilmottaen tekeväni pienen matkan Chotaniin. Mandariinit näet oli johdettava harhaan. Kun ei kukaan muu tahtonut minua auttaa, täytyi minun itse itseäni auttaa, vaikkapa, pakon tullen, viekkaudella ja salateitä kulkien. Ei yhdenkään intialaisen ystäväni pitänyt saada vihiä oikeista suunnitelmistani, ei edes eversti Dunlop Smithin; olisi tietysti ollut minun puoleltani tahdittomasti tehty, jos olisin saattanut heidät asemaan, missä heidän olisi täytynyt joko minut ilmiantaa tai pettää ylempiä viranomaisiansa. Paitsi Gulam Rasulia ja Robertia tiesivät asiasta ainoastaan vanhempani ja sisarukseni. Mutta, ikävä kyllä, olin heille liian toivorikkaasti ilmottanut, että yritys kestää lyhyen ajan, ja siksipä he, kun minusta ei mitään kuulunut, tulivat päivä päivältä levottomammiksi, luullen lopulta minun saaneen surmani. Siitä johtui siis kysymys: "Onko Hedin kadonnut tietymättömiin?"
Lokakuun 29. p:nä saapuivat Gulam Rasulin muulit ja joutuivat tarkan katselmuksen alaisiksi. Ne olivat aivan erinomaisessa kunnossa, pieniä, voimakkaita, lihavia, Lhasasta tuotuja elukoita, ja siis tottuneita ohueen ilmaan, ja ne voivat, omistajan kertomuksen mukaan, kestää vaikka mitä rasituksia. Tarjoutuipa Gulam Rasul, jos ne elävinä matkalta palaisivat, ostamaan ne minulta samasta hinnasta, minkä olin niistä maksanut. Minä maksoin kaikista kahdestakymmenestä yhteensä 1,780 rupiita. Itselläni oli vielä viisi juhtaa, kuudennen, pienen valkean muulin, olivat sudet repineet Gartokissa. Kokonainen susiparvi oli hyökännyt eläimemme kimppuun, yövartija ei ollut voinut niitä karkottaa ja muuli oli saanut julmia haavoja. Sen oli nähty susia pakoon juoksevan, kun sisälmykset laahasivat kaukana perässä. Viimeinen poonchilainen muuli oli vielä elossa, samoin pieni ladakilaiskimoni ja yksi sen maalaisista. Ne olivat Lehin sotilasvanhukset.
Sen lisäksi otti Gulam Rasul hankkiakseen minulle Ladakista viisitoista kunnollista hevosta 1500 rupiin hinnasta. Muut ostokset olivat: ohraa 60 rupiilla, riisiä 70 rupiilla, tsambaa 125, muonavarasäkkejä 60, uusille miehille pukuja 150, voita 80, teetä 50, steariinikynttilöitä ja sokeria 104, minulle lhasalaiset turkit 40, ja samoin minulle pehmeästä pukin nahasta tehty makuusäkki 25 rupiilla. Lisäksi tuli vielä 40 rupiita vuokraa kuormaeläimistä, jotka kuljettivat kuormastoni Lehiin, sekä 20 rupiita äsken ostettujen tavaroiden kuljettamisesta Lehistä Drugubiin. Lehistä piti palkata yksitoista miestä, mutta ainoastaan semmoisia, jotka jo olivat palvelleet Hadshi Naser shahin kauppahuoneessa ja olivat rehellisiksi, säädyllisiksi ihmisiksi tunnetut. Palkkaa saisivat he 15 rupiita kuussa, vaikka eivät tavallisesti saa kahtatoista enempää, ja saisivat kolmen kuukauden palkan etukäteen. Karavan-bashi saisi 50 rupiita kuussa ja pitäisi hänet valita erityisen huolellisesti. Koko velkani Gulam Rasulille nousi noin 5,000 rupiihin, sillä niiden, joiden vaivaksi näiden ostoksien tekeminen jäisi, piti saada jäännöksestä palkkioita. Lähetin eversti Dunlop Smithille velkakirjan osotuksella, että sen rahamäärä maksettaisiin Gulam Rasulille, jotta hän saisi omansa, jollen minä tältä matkalta palaisi.
Lokakuun 30. p:nä lähetti Gulam Rasul poikansa Lehiin valmistamaan uutta karavaania, jonka piti olla viimeistään marraskuun 31. p:nä lähtökuntoisena Drugubissa. Minulle tekemistään arvokkaista palveluksista sai Gulam Rasul myöhemmin hänen majesteetiltansa Ruotsin kuninkaalta kultamitalin ansiosta ja Intian hallitukselta pyysin hänelle, kuten jo mainittu, khan bahadurin arvonimeä, jonka hän saikin. Sitä pyytäessäni vetosin ymmärrettävästi ainoastaan niihin suuriin kauppapalveluksiin, joita hän oli tehnyt Intian keisarikunnalle.
Gar-gunsassa sain tiedon uudesta Englannin ja Venäjän välisestä sopimuksesta, joka oli tehty tämän vuoden lokakuussa. "Venäjä ja Englanti sitoutuvat kolmen lähinnä seuraavan vuoden kuluessa ilman edelläkäypää sopimusta olemaan päästämättä Tibetiin ainoatakaan tieteellistä retkikuntaa, minkälaatuisia ne lienevätkin, ja vaativat Kiinan samoin menettelemään."
Oli kuin olisi tämä pykälä juuri minua varten keksitty. En puhunut siitä Gulam Rasulille sanaakaan. Mutta minä näin, etten voisi Tibetissä enää europalaisena matkustella. Edellisinä vuosina oli se minulle onnistunut, kun valtiollinen asema oli vielä horjuva. Mutta minä olin sekä kiinalaisille että tibetiläisille opettanut ja näyttänyt, että europalainen voi kulkea koko maan halki sen keskitse. Olin heille myös antanut aseet käteen itseäni vastaan käytettäviksi. Toistamiseen se ei minulle enää onnistuisi. Nyt pitäisivät he asutun maan piirissä silmänsä auki. Siis täytyisi minun kulkea valepuvussa, jotten herättäisi huomiota. Lähetin nyt uuden sanansaattajan Lehiin hankkimaan minulle täydellisen muhamettilaiskuosisen ladakilaispuvun. Gulam Rasulkin oli sitä mieltä, että kauppiaana matkustaminen oli kaikin puolin viisainta. Uuden karavaanin johtajan pitäisi olla herranamme, mutta minä kulkisin hänen arvottomimpana palvelijanansa ja jäisin kaikissa neuvotteluissa varjoon.
Kaikki se oli vaarallista peliä, se oli valtiollista ja diplomaattista shakkipeliä, jossa oli panoksena: oma henkeni — tai suuret maantieteelliset löydöt. Minun, joka olin tähän asti ollut tibetiläisten kanssa ystävällisissä suhteissa, molemminpuolisessa luottamuksessa, täytyisi nyt väistää heitä kuin vihollisia. En voisi katsoa yhdenkään tibetiläisen silmiin, ja omat silmäni täytyisi verhota, jottei minua saataisi kiinni. Sitä varten hankin isot tummalasiset ja -reunuksiset silmälasit. Niiden sisäpuolelle kiinnitin niin voimakkaat hiotut lasit kuin minun silmäni vaativat. Europalaiset varustukset oli supistettava niin vähään kuin vain ajatella saattoi; siksi täytyi muiden tavaroiden mukana palauttaa Lehiin iso valokuvausteline ja vene. Mukaani otin ainoastaan pienen Richard-kameran valokuvaamista varten.