Pääasia oli, että asutuissa seuduissa esiintyisin itämaalaisella itsensähillitsemisellä ja aivan passiivisena. Itsellenikin häilyi vielä tämän hurjan suunnitelman loppu läpinäkymättömässä pimeydessä. Tiesin ainoastaan, että minun oli lähdettävä Drugubista pohjoiseen päin, Kara-korum-solaa kohti, siitä käännyttämä itään ja lounaaseen ja koetettava Lemtshung-tsota lähtökohtanani käyttäen kulkea sen valkean täplän halki, joka on Somerin v. 1891 kulkeman tien eteläpuolella, jatkaakseni sieltä matkaani ylisen Tsangpon pohjoispuolella olevan valkean taipaleen poikitse. Jos se minulle onnistuisi, laskeutuisin Intiaan joko Nepalin tai Gyangtsen kautta, missä ehkä saisin aina toivomani tilaisuuden tavata majuri O'Connoria. Gulam Rasul neuvoi olemaan hyvin varovaisen, sillä Rudok-dsong oli palkannut Drugubista vakoojan, jonka oli ilmotettava europalaisten matkoista, joita ne tekevät rajan englanninpuolisella puolella. Tämä vakooja olisi minun purjehdusvesieni vaarallisin vedenalainen kivi. Tibetiläisten epäluuloa oli jo herättänyt se seikka, että olin Gulam Rasulilta ostanut 20 muulia. Toimittipa garpun lähettiläänkin tiedustamaan, mihin minä niitä tarvitsisin. Hänelle vastattiin, että niillä oli määrä Chotaniin matkustaa.
Thakur Jai Chand oli lähettänyt erinomaisen tshamadarinsa Intiasta tulevaa kuormastoa vastaan. Marraskuun alussa saimme vihdoin ilmotuksen, että lähetys oli tulossa. Nyt ehdotteli Robert, että lähettäisimme muutamia uusia muulejamme ikävöityjä vieraita vastaan. Myöhään 6. p:n iltana, kun jo olin makuulla, saapuivat kaikki. Matkueena oli viisi rampurilaista poliisia. Yhdellä oli keuhkotulehdus ja hän näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä. Robert oli kohdatessaan tavannut heidät niin nääntyneinä ja paleltuneina, että hänen oli täytynyt koko seurue hieromalla elvyttää.
Käskin heti sytyttämään aimo tulen ja panemaan teen kiehumaan. Tulijat, kaksi muhamettilaista ja kolme hindua, kaikki tummansinisessä virkapuvussa, korkeat sinivalkeat turbaanit päässä ja olalla pistimillä varustetut kiväärit, saapuivat kuormamuulinensa. Toivotin heidät tervetulleiksi, kiitin heitä erinomaisesti suoritetusta tehtävästä ja annoin heidän korpraalinsa laatia kertomuksen heidän rasittavasta, vaivaloisesta matkastaan Adshi-lan yli. Sitte neuvottiin heille makuusijat eräästä teltistä ja huomenissa tarkastelin minä yhdeksän eversti Dunlop Smithin lähettämää arkkua. Kolmessa niistä oli 6000 rupiita hopeaa, pelkkiä kuningattaria, ei ainoatakaan kuningasta, sillä tibetiläiset eivät huoli rupiirahoja, joihin on lyöty kuningas Edwardin kuva. Toisissa arkuissa oli kaikenlaisia säilykkeitä, marjahilloja, suklaata, juustoa, kakkuja ja leivoksia, sikareja, savukkeita, piipputupakkaa, lahjoiksi aijottuja hopea- ja kultakelloja sekä ampumavaroja, patruunia kahta omaa pyssyämme varten, muistikirjoja, karttapaperia, kokonainen kirjasto uusia romaaneja, tuulimittari, ilmapuntari — Simlan meteorologisen keskusaseman päällikön Gilbert Walkerin lahjottamat — ja joukko muita yhtä tervetulleita kuin tarpeellisiakin tavaroita. Ystävällisellä everstillä ja hänen herttaisella sisarellansa neiti Maryllä sekä tyttärellänsä Janetilla oli täytynyt olla koko joukko työtä tavaroita etsiessään, ostaessaan, sulloessaan ja Tibetiin lähettäessään. Heidän hyvyytensä ansio on, että voin vielä kauvan elää kuin prinssi, enkä kykene heitä siitä kylliksi kiittämään.
Nyt ei minulla ollut enää mitään odotettavaa. Poliisit saivat hyvän maksun, sen lisäksi kustansin heidän paluumatkansa, lahjotin heille talvivaatteet, sanoin sitte sydämelliset jäähyväiset rehelliselle ystävälleni Gulam Rasulille, jonka avutta uusi matka olisi ollut mahdoton, kiitin Thakur Jai Chandia ja muita hinduja ystävyydestä ja läksin marraskuun 9. p:nä 1907 Indus-virtaa pitkin luodetta kohti.
Marraskuun 26. p:nä saavuimme Tankseen, missä seudun arvohenkilöt, vieläpä itse Lehin tesildar ottivat meidät vastaan. He olivat jo kuulleet, että aijoin keskellä talvea Chotaniin matkustaa. Seuraava päivä piti ottaa levähdyspäiväksi, sillä täällä tahdoin laskea pois vanhat palvelijani, pitäen niistä ainoastaan Robertin ja gurka Rub Dasin. Aamiaisen syötyäni korjasi Tsering lautasen ja vadin, joiden emaljissa oli jo epäiltäviä aukkoja. "Nyt, Tsering, palvelet minua viimeisen kerran; olet minua uskollisesti palvellut." Vanhus alkoi silloin itkeä ja kiirehti nopeasti ulos.
Kutsutin nyt kaikki telttini luo ja pidin heille puheen. He olivat uskollisesti ja kuuliaisesti suorittaneet minun luonani palveluksensa loppuun ja hyvin ansainneet sen rauhan ja hauskuuden, joka heitä odotti perheen keskuudessa, kotilieden ääressä. Toivotin heille onnea ja menestystä, ja muistutin siitä, mitä olimme menettäneet Muhamed Isan kuoleman kautta, kunnon Muhamed Isan, joka meidän viimeksi Tanksessa ollessamme oli kaikki niin viisaasti järjestänyt. Ja osottaakseni heille muidenkin kuin meidän häntä surevan, luin heille, mitä Younghusband, O'Connor ja Rawling olivat hänen kuolemastansa kirjottaneet.
Sillä aikaa kun heidän tavaroitansa kuormitettiin viidelle hevoselle ja viidelle jakille, saivat he kukin vuorollansa tulla telttiini palkkaansa ja palkkiotansa nostamaan. Tsering, Rehim Ali, Shukkur Ali ja Tundup Sonam saivat vielä erityisiä rahalahjoja. Olihan kolme viime mainittua minun tähteni ollut hengenvaarassakin. Tsering pyysi saada pitää ngangtse-tsolaisen ontuvan koiran; kun se haukkuu hänen majansa edessä Lehissä, muistuttaa se hänelle leiritulillamme tekemäänsä vartiopalvelusta. Shukkur Ali sai pitää toisen samasta seudusta tuodun koiran. Nyt oli minulla enää ruskea narttu, joka samoin kuin Robert ja poonchilainen muuli oli karavaanin vanhimpia veteraaneja, sillä nämä kolme olivat seuranneet aina Srinagarista lähtien.
Ja sitte tuli katkera eronhetki. Niin paljon surua ja niin äänekästä itkua! He kykenivät tuskin yrittämäänkään taipaleelle. Tesildar oli aivan ällistynyt nähdessään näissä yksinkertaisissa työmiehissä niin paljon kiintymistä. Mutta lujat olivat katkottavat siteetkin, sillä ihmisiä ei sido toisiinsa niin vankasti mikään muu kuin yhdessä kestetyt kärsimykset ja vaarat. Minunkin kurkkuani alkoi ahdistaa kuin kuristamalla; kun he viimein verkkaisin askelin seurasivat jakejansa Drugubin kautta laskeutuvalla tiellä, seisoin minä kauvan katselemassa heidän jälkeensä, kunnes heitä ei enää näkynyt. Sitte kuivasin minäkin kyyneleeni, ennen kuin menin telttiini, missä Robert ja tesildar odottivat Rub Dasin valmistaman teen ja leivoksien ääressä. Minun ajatuksiini se johti maahanpanijaissyömingit, jotka on pantu toimeen hautauksen jälkeen, jossa on kuolleen ystävänsä haudalle laskenut orvokkiseppeleen.
Seuraavana aamuna heräsin kokonaan uusissa oloissa. Kaikki entiset olivat ympäriinsä hajaantuneet, ja nyt, kun ne olivat poissa, tuntui minusta kaikki tyhjältä ja hyljätyltä. Robert tarkasti, tapansa mukaan, ilmatieteellisen koneen, ja Rub Das asetti eteeni aamiaista, hiljaa kuin tonttu. Olin iloinen siitä, etten toki tuntenut mitään epäröimistä. Sama enkeli, joka oli edelliselläkin matkalla minua suojellut, seuraisi nytkin askeleitani. "Minä kuulen etäältä hänen siipiensä suhinan", ylhäältä Tshang-tangin kylmistä talviöistä.
Heti kun olimme valmiit nousimme hevosten selkään ja ratsastimme alas Drugubiin. Pian alkoikin näkyä vanha kylä ja talo, jossa olin asunut kuusi vuotta sitten, sekä puisto, jossa olimme levähtäneet v. 1906. Kylän alapuolella olevalle pengermälle oli pystytetty telttimme, kolme tavallista ja vielä neljäs. Tshamadar Ishe, vanha hiramani, joka ei ollut koskaan minua tervehtiä laiminlyönyt, ja nuori Anmar Dshu, hänkin vanha ystäväni, esittelivät minulle uudet mieheni. Tesildar oli käskenyt näiden kolmen seurata minua Dhedshokiin.