"Oletteko kaikki ladakilaisia?"
"Kyllä, sahib, kaikki muut, paitsi Lobsang, joka on Gar-gunsasta kotoisin oleva tibetiläinen, mutta on mennyt naimisiin Lehissä ja ollut Hadshi Naser shahin palveluksessa."
Minua ei oikeastaan miellyttänyt tibetiläisen ottaminen matkalle, jonka tarkotus oli niin kauvas kuin mahdollista juuri tibetiläisiltä salattava. Miten helposti voisikaan hän vaaran uhatessa ilmaista meidät maanmiehilleen! Harkitsin eikö minun pitäisi häntä vaihtaa toiseen tai yksinkertaisesti jättää hänet pois. Mutta miten usein pitikään minun saada tilaisuuksia iloita siitä, etten tätä ajatusta toteuttanut! Jos en ota lukuun neljää venäläistä kasakkaa ja Robertia, niin oli Lobsang paras niistä palvelijoista, jotka ovat koskaan seuranneet minua Aasian halki kulkemillani erämaanretkillä. Hän oli komea mies, ja minä muistelen häntä mielelläni ja lämpimin tuntein.
Kaikki sanottiin nyt palvelukseeni tervetulleiksi, samalla kun minä lausuin toivovani, että he täyttävät velvollisuutensa yhtä uskollisesti kuin heidän edeltäjänsä. Lupasin heille jokaiselle 50 rupiita ylimääräiseksi lahjaksi, jos tulisin heihin tyytyväinen olemaan, ja ilmotin maksavani, kuten viime kerrallakin, heidän paluumatkansa kustannukset siitä paikasta, missä matkamme päättyisi. Kun Lehissä saatiin tietää minun tarvitsevan uutta palvelusväkeä Chotanin matkalle, olivat Guffaru ja muut Toktshenista kotiin lähetetyt ilmottautuneet taas halukkaiksi ja hartaasti pyrkineet takaisin palvelukseeni. Mutta vanha, nyttemmin kuollut Hadshi oli saanut pojaltansa jyrkät menettelyohjeet. Ei ainoakaan entinen palvelijani saisi nyt mukaani tulla. Vaara olisi sen kautta tullut suuremmaksi, jos olisimme taas sattuneet yhteen sellaisten tibetiläisten kanssa, joihin olimme jo ennestään tutustuneet.
Uudet hevoset näyttivät komeilta ja voimakkailta, seistessään muulien ja veteraanien kanssa muurin vieressä, pitkässä rivissä, heiniä ja ohria rouskutellen. Niiden pitikin olla hyvin lihotettuja, sillä makean leivän päivät olivat pian lopussa. Hyvä olisi niissä olla ihraa, jota voisivat pahojen päivien tultua kuluttaa. Kaikki tilatut tavarat olivat mitä parhaassa kunnossa ja uusiin kestäviin, nahkapäällyksisiin arkkuihin sullotut.
Gulam Rasulin poika Abdul Hai kävi luonani ja hänen kanssansa päätettiin kauppa-asiat. Robertin oli jäätävä minun suuresta kuormastostani vastuunalaiseksi, kunnes hän olisi sen vienyt Hadshi Naser shahin kotiin. Siinä karavaanissa oli kymmenen vankkaa hevoskuormaa. Joutohetkinäni kirjotin kokonaisen pinkan kirjeitä, jotka Robertin piti viedä Lehin postikonttoriin.
Meillä oli 21 muulia, 19 hevosta, ruskea narttu ja suuri keltainen gartokilainen koira. Kaikki muulit ja hevoset, paitsi minun ja Abdul Kerimin ratsu, kuljettivat kantokuormaa. Ratsastin pienellä ladakilaiskimollani, joka oli taas uskomattomasti voimistunut ja yhtä virkku kuin mikään uusikaan hevonen. Se ja kaksi muuta oli enää elossa koko siitä isosta karavaanista, joka edellisellä kerralla Lehistä lähti. Ollakseni varma siitä, että Abdul Kerim ottaisi mukaan riittävästi ruokavaroja, sanoin hänelle, ettei hän saisi luulla minun kulkevan luvallisten karavaanien tavoin suorinta tietä. Voisi sattua, että poikkeilisin oikealle ja vasemmalle, ja useasti olisin viikkokausia paikoillani. Hänen pitäisi siis varustaa 2,5 kuukaudeksi ohria eläimille ja hän oli vastuussa siitä, että mukaamme otettu varasto riittäisi. Tyhmää on kumminkin toisiin luottaa! Mutta Simlasta tullutta kuormastoa, hopearahoja ja säilykkeitä oli neljä kuormaa, Gulamin keittiökalustoa kaksi, telttejä, vuodetamineita ja miesten tavaroita oli myös muutamia kuormia. Kaikkien muiden eläinten kuormaksi piti ottaa riisiä, ohraa ja tsambaa. Tanktsesta otimme mukaamme 25 lammasta.
Joulukuun 3. p:n vastaisena yönä oli 23,7 asteen pakkanen. Seuraavana päivänä purettiin kuormat ja kannatettiin kuleilla laaksoa myöten alas Shedshokiin. Minun molempia teltti-arkkujani kantoi kaksi miestä, jotka olivat voimiltaan oikeita karhuja. EIäinten selkään jäivät vain kuormasatulat. Joukko joukon perästä läksi alas, ja viimein jäin minä yksikseni. Silloin pudistin uskollisen matkatoverini Robertin kättä, kiitin häntä arvaamattoman suurista palveluksistansa, rehellisyydestänsä, rohkeudestaan ja kärsivällisyydestänsä, pyysin hänen viemään terveiset lähetyssaarnaajille tohtori Nevelle ja lämpimälle Intialle, sanoin jäähyväiset kelpo Rub Dasille ja muille, nousin uskollisen kimoni uuteen ladakilaissatulaan ja ratsastin alas Shedshok-laaksoon. Alkuperäisestä karavaanista ei ollut nyt jäljellä ketään muuta kuin minä itse, ja olin aivan outojen miesten ympäröimä. Mutta samoin olin minä heille outo, eikä heillä ollut aavistustakaan niistä uhkarohkeuksista ja seikkailuista, joihin aijoin heidän kanssansa jouduttautua. Tuuli oli kumminkin yhä sama, ja hiljaisella, kylmällä Tibetin taivaalla tuikkivat samat tähdet kuin silloinkin. Aivan yksinäni en siis olisi!
Shedshokissa lepäsimme joulukuun 5. päivän; sitte alkoi taivallus. Shedshokilainen Tubges, joka oli ensi päivät mukana lammaspaimenena, pyysi joulukuun 13. p:nä saada tulla mukanani päähän asti ja kaikki toiset puolustivat hänen anomustaan. Otin hänet vakinaiseen palvelukseen sitä mieluummin, kun hänen sanottiin olevan taitava metsästäjä. Nyt oli minulla kaksitoista miestä ja itse olin karavaanin kolmastoista, mutta me emme olleet taikauskoisia.
Leirissä n:o 283, samottuamme hirveillä pakkasilmoilla 12 päivää Karakorum-solaa kohti, tein tämän Tibetin-matkani ensimäisen keksinnön! Abdul Kerim tuli nimittäin luokseni nuotiolle ja sanoi: