"Sahib, meillä on vielä kahdeksaksi, jopa kymmeneksi päiväksi eläinten ohria, mutta siinä ajassa ehdimmekin Shahidullahiin, missä voi saada kaikkea."
"Kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi! Oletko sinä järjiltäsi? Etkö tottele käskyjäni? Enkö aivan jyrkästi käskenyt ottamaan ohria 2,5 kuukaudeksi?"
"Minä otin semmoisen varaston, joka riittää Chotanin matkalle."
"Enkö sinulle sanonut, etten menisi Chotaniin tavallista tietä, vaan kiertoteitä, joita tutkiessa menisi vähintään kaksi kuukautta?"
"Kyllä, sahib, minä olen väärin menetellyt", vastasi vanha mies ja alkoi nyyhkyttää. Abdul Kerim oli kunnon mies, mutta hän oli tyhmä; häneltä puuttui Muhamed Isan kokemus.
"Sinä olet karavan-bashi. Karavaanin johtajan velvollisuus on pitää huoli siitä, ettei matkalla puutu ruokavaroja. Kymmenen päivän kuluttua kuolevat juhtamme. Mitä aijot silloin tehdä?"
"Sahib, lähettäkää minut muutamien eläinten kanssa Shahidullahiin ohrien ostoon; minä teen sen matkan kahdessa viikossa."
"Sinä tiedät, että kaikki, mitä Shahidullahissa tapahtuu, ilmotetaan Chotanin ambanille. Kiinalaisten taas ei pidä saada aavistustakaan minun toimistani."
Ensi ajatuksenani oli erottaa Abdul Kerim heti paikalla ja tilata kirjeessä Hadshi Naser shahilta uusi varasto, jonka voisi meille lähettää vuokraeläimillä. Mutta mitä ajattelisivat länsitibetiläiset ja ladakilaiset nähdessään minun tuottavan uusia muonavaroja Lehistä, vaikka olin niukan kahdeksan päivämatkan päässä Shahidullahista, joka on Chotaniin suoraan menevän tien varrella! Koko suunnitelmani tulisi ilmi ja menisi myttyyn. Ensimäiset paimentolaiset pidättäisivät minut, kenpäties jo englantilaisetkin, jotka olin tähän asti niin hyvin välttänyt. Heidän tarvitsisi vain kieltää alkuasukkaita hankkimasta ruokavaroja eläimillemme. Jos taas hankin tarpeeni Shahidullahista, niin täytyisi Chotanin ambanin ilmottaa siitä Kashgariin, josta taas kulkee sähkösanomalinja koko Aasian halki Pekingiin, missä hänen ylhäisyytensä Na Tang oli osottautunut aivan taipumattomaksi, kun lähettiläs Vattenberg oli vaivojansa säästämättä koettanut hankkia minulle lupaa tehdä toinen matka Tibetin halki. Täällä ylhäällä autiossa laaksossa oli asemani luja. Hlljaa, varovasti ja epäluuloa herättämättä olimme pujahtaneet brittiläisen alueen läpi. Mutta sikäli kuin joutuisin yhteyteen ulkomaailman kanssa, tarttuisin minä kiinni.
Istuin koko illan teltissäni, punnitsin asiaa puoleen ja toiseen ja mittailin harpilla kartaltani välimatkoja. Olimme noin 160 kilometrin päässä viimevuotisesta leiristämme n:o 8, missä oli mainio laidun. Sinne asti pääsisimme ilman pienimpiäkään vaikeuksia. Mutta sieltä olisi sitte Tong-tson rantaseuduille vielä 650 kilometriä. Lisäksi kohtaisimme tiellä ennen sinne pääsyämme paimentolaisia ja karjamaita. Hevoset olisivat kaikessa tapauksessa menetetyt, mutta tibetiläiset muulit ovat Gulam Rasulin sanojen mukaan tottuneet itse toimeentulostaan huolehtimaan, eivätkä saa koskaan ohria. Mutta ensi työksi oli koetettava päästä vapaalle, aukealle Tshang-tangille, pois tästä hiirenloukusta, Shedshok-laaksosta, joka oli vienyt meidät aina vain kauvemmaksi luoteeseen. Vaikkapa olisi pakko kaikki menettää ja nelinkontan ryömiä ensimäiseen telttiin, en minä voisi antautua; kerran tehdystä suunnitelmasta ei saisi hiuskarvankaan vertaa poiketa.