Yö tuli kirkkaine taivainensa, tuikkivine tähtinensä ja purevine pakkasinensa; jo kello yhdeksän oli -29,1 astetta. Elukat seisoivat hiljaa, tiheässä joukossa, lämmittääkseen siten toisiaan. Jos sattumalta heräsin, ei eläimistä kuulunut mitään; olisin voinut luulla niiden karanneen. Lopulta kiihtyi pakkanen -35,1 asteeksi. Kun minut herätettiin, oli Kuntshuk jo ollut tiedustelumatkalla, tarkastanut ympäristöä eräässä leveässä, tänne idästä päin aukenevassa laaksossa, ja, sikäli kuin oli voinut nähdä, löytänyt erinomaisen tien. Leiristä n:o 283 oli meillä vielä kahden päivän matka peljättyyn Karakorum-solaan, jonka aijoin kiertää. Jos kulkisimme sivulaaksoa myöten ylös itään päin, niin saapuisimme pian Karakorumin vuoriston pääharjalle ja säästäisimme kahden päivän matkan, päätin sitä koettaa.
Niinpä kuljimme joulukuun 20. päivänä kovasti narskuvassa lumessa itäkoillista kohti. Laakso näytti hyvin lupaavalta, varsinkin kun eräässä paikassa tapasimme vanhoja hevosen jälkiä. Laakson keskellä juoksi sileällä, pettävällä jäällä peittynyt puronuoma, muu kaikki oli muraa. Erään kukkulan ohi kuljettuamme loppui kasvullisuus kokonansa. Kello yksi oli 21 asteen pakkanen. Parta on härmästä valkea, kasvoliinani on muuttunut jääkimpuksi ja kaikki eläimet ovat tulleet valkeakarvaisiksi. Tuntimääriä käy matka hitaasti ylämäkeen. Muutamissa paikoin kapenee laakso aina 2 metrin levyiseksi. Paras päivän aika oli jo mennyt, kun karavaani äkkiä pysähtyi. Edessä oli kaikki hiljaista ja minä odotin Kutusin kanssa, mitä nyt olisi tulossa.
Hetken kuluttua palasi Abdul Kerim hyvin masentuneena ilmoittamaan, että laakso oli kahdessa kohden läpipääsemätön. Lähdin paikalle. Ensimäinen lohkare voitiin vääntää syrjään, mutta toinen oli ilkeämpi. Olisimme tosin voineet kuljettaa kuormaston jäätä myöten lohkareiden välitse ja alitse, mutta elukoille ei ollut mitään tietä olemassa. Pitäisikö meidän nyt yrittää laittaa tie, jota myöten voisimme yhdistetyin voimin auttaa juhdat yksitellen lohkareen yli? Kyllä, mutta täytyi lähettää miehiä ylös laaksoa myöten tarkastamaan, oliko useampiakin moisia sulkuja edessä päin. He toivat tiedon, että ylempänä oli tie vieläkin huonompi, jonka vuoksi minä käskin laittaa leirin, koska iltavarjot alkoivat jo laskeutua.
Hyväinen aika, millainen leiri! Ei ainoatakaan ruohonkortta, ei vettä! Taas istumme loukussa jyrkkien kallioseinien välissä, joiden kyljistä pakkanen voi millä hetkellä hyvänsä räjäyttää tuhoavia lohkareita. Elukat kaapivat lunta, etsien heinää. Yön aikana kävelevät ne ympäriinsä ja kompastelevat telttien nuoriin. Lämpömittari laskeutuu 34,4 asteeseen.
Pakkasaamu! Täytyy varoa, ettei koske metalliin, sillä se polttaa kuin tuli. Eräs aasi tunkeutui telttiini ja etsi pesuvadistani jotain syötävää. Sen suureksi ihmeeksi tarttui vati turpaan, kulkien jonkun matkaa mukana. Nälkäiset eläimet olivat yön aikana syöneet kaksi tyhjää säkkiä ja kuusi nuoraa, sekä pahasti kalunneet toistensa häntiä. Talvella on täällä elämä oikeastaan vain epätoivoista taistelemista jäätymistä vastaan.
Päiväkäsky määräsi nyt leiriytymään koko seuraavaksi päiväksi semmoiselle paikalle, jossa olisi japkak- ja burtsevarpuja. Nousin ylös 37 asteen pakkasessa ja tapasin leirin jo valmiin laakson oikealla puolella. Eläimet lähetettiin oitis eräälle kasvien peittämälle kukkulanrinteelle ja siellä söivät ne hyvällä ruokahalulla koviksi jäätyneitä kuivia varpuja. Levähdyspäivän kuluessa hakattiin purosta jäätä ja sulatettiin miesten molemmissa suurissa kattiloissa. Hevoset ja muulit saivat sitten vuoronsa mukaan kylliksensä juoda.
Yöllä tapahtui mitä tervetullein sään muutos, koko taivas meni pilveen ja lämpömittari laskeutui ainoastaan 17,2 asteeseen; aamulla tuntui joltisenkin lämpimältä. Muutamia muuleja oli kadonnut, mutta ahkerasti etsittyään löysi Lobsang ne. Kohta karavaanin mentyä läksin minäkin Kutusin kanssa. Mutta emme olleet vielä kauvas ehtineet, kun näimme Muhamed Isan shigatselaisen kimon laihana ja kankeaksi jäätyneenä lumessa makaavan. Se oli jo muutamia päiviä ollut surkeassa kunnossa ja viimeiset rasitukset olivat nyt siitä lopun tehneet. Nääntynyt eläin tarvitsi todellakin pitkän, pitkän levon!
Jonkun ajan kuluttua sivuutimme laaksonsolmun sekä onnettoman 283. leirin ja olimme taas suurella karavaanitiellä, kuolleiden hevosten tiellä. Eräässä syvänteessä oli neljä hevosraatoa aivan vieretysten, kuin olisivat ne kuolemassakin halunneet seuraa. Eräs iso harmaantäplikäs koni ei ollut vielä muuttunut, mutta toinen hevonen näytti jo ikäänkuin täytetyltä, kolmas, jonka kankeat jalat olivat hajallaan, muistutti kumoon kaatunutta voimistelupukkia. Muutamat näkyivät lumesta ainoastaan osittain, toiset olivat omituisessa taaksepäin vääntyneessä asennossa kokoon lysähtäneet; mutta useimmat olivat sellaisessa asennossa, että kuolema näytti ne yllättäneen juuri sillä hetkellä kun ne suuren ponnistelun jälkeen olivat lepäämässä. Nahka pingottui suorana, sileänä selkärangan ja kylkiluiden yli, ja selkäpuolelta katsottuina näyttivät ne täyteläisiltä, mutta toiselta puolen katsoessa näkikin niissä olevan ainoastaan tyhjän, kuivan, puukovan luurangon, joka kolisi, kun keltainen koira, joka ei matkalla ollut saanut mitään syötävää, niitä kalusi. Ensimäisiä raatoja haukkuivat koirat, mutta nyt ei niille ollut tämä näky pitkään aikaan mitään uutta ollut. Mitä kärsimyksiä ja mitä epätoivoista elämäntaistelua ovatkaan nämä autiot vuoristot aikojen kuluessa nähneet! Jos on yöllä valveilla, luulee kuulevansa kuoleman tiellä kulkevien menehtyneiden kuormajuhtien huokauksia ja niiden vaivaloista hengitystä, luulee näkevänsä noiden kuolemaan tuomittujen sotavanhusten loppumatonta kaatuilemista, kun ne julmien ihmisten palveluksessa eivät jaksa enää etemmä kulkea. Kun koirat hiljaisina talviöinä haukkuvat, näyttävät ne haukkuvan kummituksia ja haamuja, jotka kompastelevin askelin koettavat päästä pois niiltä lumikentiltä, jotka leviävät niiden ja Ladakin mehukkaiden laidunmaiden välillä. Jos mikään tie maailmassa ansaitsee nimen "Via dolorosa", niin sen ansaitsee juuri Kara-korum-solan yli kulkeva karavaaniväylä, joka yhdistää Itä-Turkestanin Intiaan. Kuten tavattoman suuri huokausten silta nostaa se ilmassa kohoavan saarensa Aasian ja koko maailman korkeimman vuorimaan yli.
Yhä soukkenee laakso, tämä sekakiviseinien välinen käytävä. Sen nimi on Kisik-unkur eli "punainen reikä" — sopiva nimi! Tänne on karavaani laittanut leirin. Ei näy elollisen elävän merkkiäkään. Eläimet seisovat tiheässä joukossa; muulit nuuhkivat edellisten vierasten jäätynyttä lantaa. Tästä reijästä alkaen nousee tie Dapsangin ylätasangolle, missä lumipyry parhaillaan riehuu, ja täällä laaksossakin karkeloivat lumihituset ilmassa. Hämärissä saapuu Kuntshuk ainoastaan kahdentoista lampaan kanssa; toiset olivat tiellä paleltuneet. Yö laskeutuu ikuisen lumen yli uhkaavana ja kamalana. Kaikki on täällä ylhäällä kylmää ja kolkkoa. Missään ei näy elämää, ja kumminkin täyttää keltainen koira kuilun yksinäisellä haukunnallansa. Olemme 5128 m korkealla.
Jouluaattona v. 1905 olin syönyt päivällistä herra ja rouva Grant Duffin luona Englannin vierasvaraisessa lähetystössä, sitten ollut illallisella kreivi D'Apchierin luona Ranskan lähetystössä ja lopuksi viettänyt joulua kreivi Rexin luona Saksan lähetystössä; se tapahtui nyt niin levottomassa Teheranissa. Seuraavana vuonna oli samana päivänä luonani vielä Muhamed Isa ja Robert, ja me olimme asutulla seudulla. Miten vähän aavistin tänään, että vanha Aasia soisi minulle vielä yhden jouluaaton ja että joulukuun 24. p:nä 1908 istuisin pöydässä iloisten, ystävällisten japanilaisten piirissä, etäisessä Mukdenissa, missä joku vuosi sitten sotapauhu jyrisi kuolemattomien mandshukeisarien haudoilla! Mutta tänä vuonna, 1907, olen aivan yksinäni, kahdentoista henkivartijani kanssa matkalla — Ukrainaani.