Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.
Maailman katolla.
Aamun valjetessa oli säteilevä auringonpaiste ja tyyni ilma. Karavaani kulki hitaasti ylös korkealle Dapsangille. Minä Kutusin kanssa kuljin jälkimäisenä, narskuvassa lumessa kahlaten. Olin käskenyt Abdul Kerimin odottaa ylhäältä. Tarkastettuani mittauskoneen, joka osotti 5428 metrin korkeuden, tutkin kaukoputkella näköpiirin — typistyneiden vuorten sekamelskan. Ainoastaan pohjoista kohti laskeutui loiva, leveä hivuuntumiskouru ja siksi päätin matkata siihen suuntaan.
"Nyt eroamme Kara-korumin tieltä ja ratsastamme itään päin", sanoin minä. "Seuratkaa jälkiäni, minä ratsastan etumaisena." Miesten kasvoilla kuvastui hämmästys. He olivat uneksineet Chotanin puistoista ja viinirypäleistä, ja minä tarjosin heille niiden sijasta Tshang-tangin graniittilohkareita ja lumikenttiä. Eivät kuitenkaan virkkaneet mitään, vaan kulkivat perässäni äänettöminä ja kärsivällisinä. Ei ollut helppo näytellä nyt luotsin osaa, sillä maa oli paksun lumen peitossa. Osotin Kutusille suunnan ja hänen oli käytävä hevoseni edellä lumen paksuutta mittaamassa. Penger oli joltisenkin lakea, mutta kuoppapaikoissa oli lunta 1-2 metrin vahvuudelta. Hanki, joka oli usein niin luja, että kannatti hevosen, oli tavattoman pettävä. Se upotti yht'äkkiä, jolloin hevosen vajoaminen viskasi minut pois satulasta ja hevonen peuhasi ja hyppi kuin delfiini sekä miltei hukkui jauhomaiseen, kuivaan lumeen. Meidän täytyi senvuoksi kääntyä ja koettaa onneamme toisaalla.
Lobsang, joka oli aina vaaran hetkinä nokkela, etsi parempaa ylimenopaikkaa. Kaikissa tapauksissa täytyi meidän päästä kourun yli. Miehet polkivat nyt lumeen polun, jota myöten eläimet yksitellen talutettiin. Hevosten kanssa se kävi päinsä mitä parhaiten, mutta muulit kaatuivat usein ja viivyttivät meitä kauvan. Kuinka pitkälle nämä lumikentät ulottuisivat? Ne veivät meiltä paljon aikaa ja peittivät jokaisen ruohonkorren, joka vielä mahdollisesti voi jossain rotkossa kasvaa. Kuljimme eteenpäin hitaasti kuin etanat. Samoan jalkaisin, lumen läpi; turkkini ovat lyijynraskaat. Mutta monituntisen rasittavan työn jälkeen saavumme toki hivuuntumiskourun oikeanpuoliselle penkereelle, jolla ei ollut niin paljon lunta ja pääsimme nopeammin eteenpäin.
Leiri n:o 287 oli autioin, mitä kaikilta matkoiltani muistan Takla-makan-erämaan hiekkamerta lukuunottamatta. Takanamme luikerteli tiemme valkean lumen halki kuin liituvalkea juova, ja edessämmekin oli kaikki lumen peitossa. Elukat kytkettiin mahdollisimman liki toisiansa ja saivat ohria illaksi.
Lopetettuani päivän työt, sytytin kaksi kynttilää — muutoin poltin ainoastaan yhtä — ja asetin vanhempieni ja sisaruksieni kuvat riviin arkunkannelle, kuten jo monena jouluaattona olin Aasiassa tehnyt, puoli yhdeksän nousi kuu komeana koillisen vuoriston takaa ja kello yhdeksän oli pakkanen laskeutunut 27,1 asteeseen. Teltissä en saanut elohopeaa nousemaan yli -20 asteen! Käteni olivat niin kohmettuneet, etten voinut kirjaa käsissäni pitää, vaan täytyi mennä nukkumaan. Ja se olikin parasta mitä voin tehdä — siten unohdin joulujuhlan kaikkine kalliine muistoinensa ja yksinäisine kaihoinensa.
Mutta pakkanen laskee 38,6 asteeseen! Yksi hevonen makasi jo kovaksi jäätyneenä paikallansa rivissä; toiset seisoivat raukeina, pää riipuksissa ja isoja jääpuikkoja turvassa. Ensimäisenä juhlapäivänä tuli hyvä ilma. Mutta minä ikävöin pikemmin lumipyryä. Takaa-ajosta ei tosin ollut täällä pelkoa, mutta jos joku turkestanilainen karavaani kulkisi alas Kisil-unkuriin, voisi se löytää jälkemme lumessa ja kertoa, että me olimme sittenkin lähteneet Tibetin tietä myöten. Lumipyry sitävastoin peittäisi kaikki jäljet.
Vaivaloisesti vaelsimme lumen läpi itään päin. Toisena joulupäivänä, leiriydyttyämme aivan elottomaan seutuun, neuvottelin Abdul Kerimin kanssa. Meillä oli ainoastaan kaksi säkkiä ohria. Näin karavaanin johtajan kasvoista, että hän oli itkenyt, enkä senvuoksi purkanut suuttumustani julki. Toisetkin olivat surullisia ja hämmästyksissään; en ollut vielä selittänyt aikomuksiani, mutta he älysivät jo selvästi, että tiemme ei mennyt Chotaniin. Miehille riitti vielä tsambaa kolmeksi kuukaudeksi ja riisiä kahdeksi. Sen johdosta käskin syöttämään niillä eläimiä, heti kun ohrat loppuisivat; ainoastaan kahdeksi kuukaudeksi riittävä varasto oli jätettävä koskematta, miehiä varten. Neuvottelun aikana kokoontuivat toiset ulos telttini eteen. Ainoastaan Lobsang oli rauhallinen, kuin ei asia häntä koskisikaan. Eläimiä vartioidessaan hän vihelteli ja lauleli. Minä pidin häntä parhaana — ehkä sen vuoksi, että hän oli tiibetiläinen. Mutta toisistakin pidin paljon; he olivat pulskia miehiä. Illalla veisattiin taas virsiä Allahille; miehet käsittivät nyt, että asemamme oli peräti arveluttava.
Seuraavana päivänä läksimme aikaisin matkalle ja minä ratsastin taas etumaisena. Kaikki kärsimme kamalaa päänsärkyä — korkeushan olikin huimaava: 5378 metriä. Olimme kulkeneet vasta kaksi kilometriä, kun pohjoisessa alkoi häämöittää heinäisiä rinteitä, Se oli joululahja! Leiriydyimme sinne. Eläimet juoksivat ruohon kimppuun, ennen kuin niiden kuormatkaan olivat riisutut, ja miten ne söivätkään! Sitä oli hauska katsella. Suän hyppi telttien välissä erästä hullunkurista tanssia. Kaikki olivat oivallisella tuulella. Tällä kertaa en kuullut mitään virsiä Allahille; karavaanin johtaja, joka luuli olevansa kaikkien muhamettilaistensa sieluista jonkunlaisessa vastuussa, luki illalla auringon laskiessa jokapäiväisistä viidestä rukouksesta ainoastaan yhden. Polttopuuvarastomme oli lopussa, mutta Lobsang löysi puumaista turvetta, joka kyti kauvan ja lämmitti oivallisesti. Ja nyt huomasin, että jos meidän kerran pitäisi erota, niin minä tulisin enimmin Lobsangia kaipaamaan.