Joulukuun 28. p:nä riippui taivaalla lyijynraskaita pilviä ja siksi ei pakkanen ollut niin ankara. Jatkoimme kulkuamme loivaa alamäkeä nousten suoraan itää kohti, kunnes saavuimme erään lähdesuonen luo, jonka lämpömäärä oli +0,9 astetta. Vesi tuntui meistä lämpimältä; se muodosti lakeaan laaksoon valtaisia jääharkkoja, jotka etäältä katsoen näyttivät järveltä.
Seuraavaan leiripaikkaan n:o 292 matkatessamme kuljimme edelleenkin mukavaa laaksoa myöten, joka oli joulusta lähtien suonut meille erinomaisen tien. Alin lämpömäärä oli taas laskeutunut 29,9 asteeksi; tuntui kuin vyöryisivät joskus kylmän aallot maan yli. Erääseen paikkaan olivat villit jakit jättäneet käyntikorttinsa ja miehet keräsivät niitä meille kokonaisen säkillisen. Nähtävästi oleksivat nämä eläimet täällä ainoastaan kesäisin; täkäläinen talvi on niillekin liian kylmä. Yksi muuli kuoli, ennenkuin saavuimme välttävän laitumen ympäröimälle, jäätyneelle lähteelle. Tähän asti oli kaikki mennyt hyvin, mutta nopeata ei kulkumme ollut. Viimeisenä kuutena päivänä olimme edenneet ainoastaan 75 kilometriä.
30. päivä joulukuuta. Kun alin lämpömäärä on -18 astetta ja puolipäivän aikana on noin -16, ei päivän ja yön välillä ole suurta eroa. Mutta lisäksi oli nyt taivaskin läpinäkymättömien pilvien peittämä; satoi lunta ja oli puoli-pimeä, miehillä ei ollut matkan suunnasta aavistustakaan ja tuon tuostakin kyselivät ne, mistä aurinko nousee. Vielä yhden päivämatkan pääsimme laaksoa myöten; sitä nyt kuljimme alamäkeen erääseen laaksoristeykseen asti, jossa oli jättiläiskokoinen jääharkko. Matkalla näimme 22 villilammasta lounaassa. Nämä lihavat ja ketterät elukat pakenivat ylös vierinkivirinnettä, potkien irtonaisia kiviä kolisten vierimään alas.
Illalla ilmotin Abdul Kerimille, Gulamille ja Kutusille, että jatkaisimme matkaamme Sisä-Tibetiin ja kulkisimme Arport-tson yli yliselle Brahmaputralle. Nyt mainitsin heille myös aikovani kulkea valepuvussa, voidakseni pysyä aivan tuntemattomana. Hämmästyneinä kysyivät he, enkö sillä antautuisi epäilyttävään seikkailuun, jopa hengenvaaraan. Mutta rauhotin heitä vakuuttamalla kaiken käyvän hyvin, kunhan vain he tottelisivat minua kaikin puolin. Pääasia oli koettaa kaikin keinoin eläimemme pelastaa; jos menettäisimme karavaanimme, niin oli päämäärämme saavuttaminen mahdoton. "Niin", vastasi karavaanin johtaja, "jos vain löydämme hyviä laitumia, jotta eläimet saavat kyllikseen syödä ja levätä, niin kestävät ne vallan hyvin vielä kaksi kuukautta, pitkiä päivämatkoja ne eivät vain voi kulkea."
Juuri tässä paikassa olimme nyt tienhaarassa. Laaksomme meni ristiin toisen, Kara-korum-harjanteen eteläiseltä korkealta selänteeltä laskeutuvan laakson kanssa. Yhtynyt joki virtasi nyt pohjoista kohti, ja piti sen olla sen Kara-kash-darjan lähdejoki, jonka alisessa laaksossa, Chotan-darjan luona olin useita vuosia sitten ollut vähällä menettää henkeni. Nyt oli kysymyksessä, mennäkö ylös, vaiko alaspäin, ja tutkiakseni kumpainenko suunta oli parempi, päätin uhrata vuoden viimeisen päivän ja lähettää Abdullahin kaakkoon ja Tubgesin koilliseen päin tunnustelumatkalle. Kun oli kaikissa tapauksissa päästävä jääkentän yli, kylvettiin sille hiekkaa tieksi.
Uudenvuoden päivänä 1908 oli loistava päiväpaiste — kaikkien niiden synkkien arvoitusten hyvä enne, joita tämä vuosi sylissänsä kantoi. Molemmat tiedustelijat toivat samanlaisen tiedon: ei ole mitään esteitä. Annoin heidän keskenään neuvotella ja päättää kumpi tie olisi parempi. He suosittelivat kaakkoon kulkevaa Abdullahin tietä. Se olikin erinomainen. Tapasimmepa laakson suussa kaksi pientä, pyöreätä kivimuuriakin, jotka kumminkin voivat olla jo useita satoja vuosia vanhat. Eräs kuollut jaki vaikutti hyvin elähdyttävästi, niin oudolta kuin tämä sana kuuluneekin. Tie nousi yhä ylemmä erääseen paikkaan, johon näkyi laakson takaa korkeita, jäätikköisiä lumipeitteisiä vuoria. Siinä pysähdyimme ja minä lähetin tiedustelijat ylöspäin. Nämä julistivat tien kelvottomaksi ja sanoivat, että Abdullahin sietäisi saada ruoskaa! Mutta kun moinen menettely ei olisi asemaamme parantanut, pääsi hän suullisella rangaistuksella. Hän myönsi, ettei ollut kulkenut laaksoon läheskään niin etäälle kuin me nyt; mutta palattuansa hän yhtä kaikki pyysi ja saikin kourallisen tupakkaa, palkkioksi tiedusteluistansa. Sanoin hänelle, että se oli ollut kehnoa keinottelua ja ettei hän enää koskaan tulisi minun tupakkani savua maistamaan.
Nyt ei auttanut muu kuin leiriytyä. Voimakas luoteistuuli puhalsi, ja kaikilta harjanteilta ja huipuilta tuprusi jauhonhienoa lunta ihan kimputtain. Polttoaineksia etsiessään olivat miehet puetut napaseutujen asukasten tapaan. Tarkemmin katsoen ei siis uusijoulu tuonut meille mitään hyvää ennettä, vaan pikemmin sen vastakohdan, paluumatkan.
Tämä paluumatka alkoi varhain tammikuun 2. p:nä ja vei meidät taas alaspäin leirin n:o 293 ohitse ja jääkenttien itäpuolisen vierinkivirinteen ylitse. Eräässä kohti muodosti lähdevesi jään keskelle miellyttävästi kuohuvan suihkulähteen. Kun laakso oli kääntynyt koilliseen, leiriydyimme erääseen kulmaan, jossa juoksuhiekka oli pieniksi valleiksi kasaantunut.
Halusin pois tästä vuorten ja laaksojen sokkelosta, jonka vedet virtaavat vielä Itä-Turtestaniin. Olimme vielä Kara-kash-joen alueilla, ja meidän täytyi ennemmin tai myöhemmin kulkea jonkun solan läpi, joka tämän alueen Tshang-tangin suolajärvien altaasta erottaa. Tammikuun 3. p:nä samosimme Kara-kashin erästä lähdelaaksoa myöten, leiriytyen sen yläosassa, missä raju lumituisku peitti koko maiseman. Semmoista ilmaa jatkui yöhön asti. Merkillistä oli, että sakean lumen läpi näimme tähtien tuikkivan. Ennen peittivät taivasta mustansiniset pilvet, eikä pudonnut ainoatakaan lumihitusta. Kummallinen maa!
Ilma kaunistui, kun me tammikuun 5. p:n aamuna jatkoimme matkaamme Kutusin tunnustelemaa tietä pitkin itään päin. Nousimme nietosten läpi pieneen solaan (5485 metriä), jonka toiselta puolen eräs Kara-kashin haara taas tiemme katkaisi. Pois täytyi meidän päästä tästä ikuisesta sekamelskasta, joka vain vei meiltä aikaa ja väsytti voimiamme. Meillä ei kumminkaan ollut valittamisen syytä niin kauvan kuin eläimet kestivät. Iloitsin jokaisesta päivästä, joka toi kevään aimo askelta lähemmäksi ja loitonsi meistä talvikylmää. Se tunkee kaiken läpi. Jalkani ovat turrat, Gulam venyttää niitä ja hieroo minua joka iltatulen paahteessa, mutta hänen ei onnistu saada niihin taas elämää. Mustepullossa jäätyy muste kokkareeksi, joka on tulella sulatettava. Kirjottaessani täytyy minun kumartua hiilikulhon päälle ja sittenkin jäätyy muste kynässä, joka taas puolestaan jäätyy paperiin kiinni.