Eräällä aivan matalalla kynnyksellä voimme tammikuun 8. p:nä vihdoinkin katsella näköalaa, jota olin kauvan ikävöinyt: avarata, aukeata ylätasankoa, jonka läpi olin kulkenut syksyllä 1906! Kaakosta tunsin oitis sen ulospistävän vuoren, jota pitkin olimme silloin kulkeneet. Meidän siis täytyi olla korkeintaan kahden päivämatkan päässä Aksai-tshin-järvestä. Muutamia päivämatkoja olin nyt kulkenut miltei samaa tietä kuin Crosby. Järven luona täytyi minun mennä oman, v. 1906 kulkemani tien poikki, sitten oli meidän vaellettava Arport-tsolle ja kuten viime vuonnakin mentävä Bowerin, Deasyn, Rawlingin ja Jugmayerin tien poikki.
Koko maa oli alhaalla riippuvan pilvikaton peitossa. Viisi kilometriä kuljettuamme löysimme ikävöidyn sulan raikasvesisen lähteen (+0,6 astetta), jonka luo, 4,977 metrin korkeuteen, teimme leirimme n:o 300. Sinä iltana lauloivat mieheni taas iloisia lauluja ja Suän huppeli heille hullunkurisimpia tanssejaan. Olimme taas ylhäällä "maailmankatolla", ja edessämme levisi koko autio Tibet.
Tammikuun 10. p:nä läksimme suoraa tietä sitä ulkonevaa vuorta kohti, jonka juurella oli ollut leirini n:o 8, missä tiesin olevan hyvän laidunmaan. Siitä paikasta erotti meitä ainoastaan iso tasainen, kasviton ylänkö, ja matkaa oli sinne 24 kilometriä. Tuuli oli kova, jonkun ajan kuluttua olimme luuta myöten palelluksissamme. Edellä kulkevan karavaanin suojapuolella kohosi savumainen tomupilvi. Mutta jo kaukaa alkoi näkyä maaperän keltainen, heinistä johtuva väri, näky, joka elähdytti miehiämme niin kovin, että he alkoivat jo kulkiessaan laulaa. Eläimetkin huomasivat, että lähestyttiin hyviä laitumia, ja lähtivät ilman kehotushuutoja ravaamaan. Teltit pystytettiin samaan paikkaan kuin viime vuonnakin; täällä sattuivat pitkät tibetiläiset tieni yhteen. Jonkunlaisella kaiholla katselin paikkaa, johon Muhamed Isa oli pystyttänyt korkean kivisen muistomerkin. Tähän saakka olin kiertänyt kaikki Rudokista päin uhkaavat vaarat, ja minua ei ollenkaan liikuttanut se, että Venäjä ja Englanti olivat toisillensa luvanneet olla päästämättä kolmeen vuoteen ainoatakaan europalaista Tibetiin. Paikka oli 4937 metrin korkeudessa.
Jo useita päiviä sitten olin puhunut tästä paikasta ja sen hyvistä laitumista, ja kun olimme 11. p:nä lähteneet, voin luvata miehille illaksi vieläkin paremman leiripaikan. He ihmettelivät, miten minä tunsin tämän erämaan niin hyvin. Monet myrskyt olivat hävittäneet suuren, vuoden 1906 karavaanin jäljet, mutta pian näkyi Aksai-tshin-järvi, jonka pinta nyt, kamalalla ilmalla, näytti harmaalta ja kolkolta. Sen rannalla yhtyi kuusi kiangipolkua erään oivallisen suolattoman lähteen luona, ja sinne sytytimme mekin leiritulemme, samojen kivien väliin kuin silloinkin. Seutu on todellinen keidas. Mutta myrsky raivosi ja järvellä vyöryivät korkeat aallot. Ne olivat jäähtyneet — 6,3 astetta kylmiksi, mutta niissä ei näkynyt jäätymisen oireitakaan. Yöllä oli aika lumisade ja seuraavana päivänä, lepopäivänä, loisti järvi (4929 metriä) sinisenä keskellä huikaisevan valkeata maisemaa. Yhden hevosen vei veronansa hyvä laidun. Se makasi kivikovaksi jäätyneenä, kun tammik. 13. p:nä läksimme matkalle. 14. p:nä kuljimme kaakkoa kohti tasankoa myöten, jonka pehmeä, raskas tomu vei taas yhden muulin surman suuhun. Karavaani vetäytyy yhteen sulloutuneena jonona eteenpäin; kun eläimet ovat yhdessä, on niille samoaminen helpompaa. Jäljelle jääneitä, jotka alkavat jo uupua, hoputtavat ladakilaiset. Leirissä n:o 304 oli laidun taas huono, ja kahdesta muulista ei näyttänyt enää pitkäikäisiä tulevan. Illalla oli kirpelevän tulinen pakkanen. Lämpömittari laski 39,8 asteeseen, siis melkein elohopean jäätymispisteeseen! Sen alempaa lämpömäärää en ole vielä Aasiassa tavannut.
Tammikuun 30. päivänä täytyi meidän kulkea lähetysten, sillä ryöppyävä lumi peitti oitis jäljet. Meillä oli kaksi luotsia; viimeisenä ratsastin minä, tallattua polkua myöten, joka alussa näytti mustalta juovalta; mutta ylempänä, missä oli kahden jalan paksuinen hanki, ei näkynyt enää maata eikä kiviä. Eräs ruskea hevonen, joka jo oli kuormaton, laskeutui hangelle kuolemaan; useampia hevosia ja muuleja olimme menettäneet edellisten päivien koettelemuksissa, jotka olivat niin samanlaisia, että olen tässä sivuuttanut kolmatta viikkoa, joll'aikaa kuljimme Arport-tson yli järven kapeimmalta kohdalta.
Hitaasti, hyvin hitaasti kuljemme lumituiskussa. Tuulenpuuskat sieppaavat luotsin huulilta varotushuudot, mutta hänen äänensä ei kuulu meille asti; me pysyttelemme vain tallatulla polulla. Lobsang astelee edellä, usein peittyy hän kuivaan, tupruavaan lumiryöppyyn ihan tyyten. Ojapaikoissa on lunta metriä paksulta ja me pääsemme eteenpäin ainoastaan askel askeleelta, sitä mukaa kuin luotsit lapioivat meille lumen läpi kuurnaa tieksi. Eläimet kompastelevat tavan takaa; uudestaan kuormittaminen aiheuttaa pysähtymisiä, kun kaikkien täytyy pysyä samassa kuurnassa. Ihmiset ja eläimet ovat lopen nääntyneet ja ponnistelevat siematakseen ilmaa keuhkoihinsa. Tuiskulumi on meidät tukahduttaa ja ajaa meitä eteenpäin kuin luudalla lakaisten. Käännymme siihen selin ja kumarrumme eteenpäin. Ainoastaan lähimmät muulit voi nähdä, viides kuvastuu jo epäselvästi, ja etumaiset näyttävät ainoastaan hieman tummemmalta valkealta. Luotseista en näe enää vilahdustakaan. Taas kulkee jono muutamia askelia eteenpäin, kunnes jälleen sattuu uusi este. Kun minun edelläni kulkeva muuli lähtee astumaan, vajoaa se kuoppaan, josta kahden miehen täytyy sitä ylös auttaa, pysytellen kuormaa pystyssä. Kuljemme nyt itään päin ja maaperä kohoaa. Jos tätä vielä joitakuita päiviä jatkuu, niin olemme mennyttä!.
Vihdoin pääsemme lakealle solapengermälle (5568 metrin korkeus). Jo meren pinnan tasalla olisi sellainen kulku kylliksi vaikea, saati sitten kamaralla, joka on useita satoja metrejä korkeammalla kuin Montblancin huippu ja jolla ei ole mitään muuta kuin harmaatakiveä. Solan itäpuolella oli paikoittain metriä paksulta lunta. Näytti siltä, kuin täytyisi meidän auttamattomasti jäädä lumituiskuun ja siinä odottaa — mutta mitä? Ruokavarathan olivat loppumaisillaan, ja jos mieli löytää laidunmaita, piti meidän päästä eteenpäin. Tie laskeutui taas loivasti alaspäin. Lunta ei ollut enää niin paksulta ja me lähestyimme laakson avartumaa, josta tuuli oli muutamia paikkoja lumesta paljaiksi lakaissut. Oikealla puolella oli rinne, jolla Abdul Kerim luuli näkevänsä muutamia lumesta kurkistelevia ruohonkorsia ja pyysi saada leiriytyä. Töin tuskin onnistuimme saamaan telttimme kuntoon.
Kamala leiri! Tuuli kiihtyi rajuilmaksi, eikä kuulunut mitään muuta kuin sen ulvontaa. Teltistäni näen ainoastaan valkean kaaoksen, maan, vuorien ja taivaan välillä ei ole mitään erotusta, kaikki on valkean valkeata. Lumituiskusta ei erota edes telttejä, sillä hieno lumi pöllyää sisään ja peittää kaiken hienolla jauhollansa. Polttoaineiden haeskelua ei ole ajatteleminenkaan; siksi on teltissäni jo kello kolme 17 asteen pakkanen. Ulkoa en näe ainoatakaan elävää olentoa; voisin siis yhtä hyvin olla tässä erämaassa aivan yksinkin.
Uskollinen Gulamini tuo toki vihdoin hiiliä; Lobsang ja Sedik ovat löytäneet muutamia kuivia risuja. Gulam kertoo Sonam Kuntshukin aikovan laskeutua lumeen kuolemaan, mutta minä neuvon hänen kernaammin ottamaan kelpo annoksen kiniiniä. Myöhään illalla kuului taas tuulenpuuskien välistä veisuuta Allahille, hyvin heikkoa, tavallista haikeampana. Kuljemme synkkää kohtaloa kohti. Olen tällä kertaa jännittänyt jousen liian kireälle, se voi milloin hyvänsä katketa. Me hautaannumme täällä lumeen, eläimet kuolevat nälkään ja meidän itsemme täytyy — — se on enää vain ajan kysymys!
Vähän matkan päässä leiristä alaspäin teki laakso polven oikealle. Eläimet olivat menneet sinne yön aikana, mutta kääntyneet olivat takaisin, kun eivät löytäneet sieltä ruokaa, Eräs muuli oli jäänyt sinne kuolemaan; se oli menehtynyt sellaiseen omituiseen asentoon, kuin olisi se kuollut juuri sillä hetkellä, jolloin yritti nousta: polvillensa, turpa maahan painettuna. Siihen se oli jäätynyt kivikovaksi. Pakkasta oli toki ainoastaan 26,9 astetta.