Myrsky raivosi entisellä voimallaan vielä tammikuun 31. p:nä. Kuormitimme 19 muuliamme ja hevostamme ja kuljimme samaisessa lumituiskussa arviokaupalla alas laaksoa myöten. Lunta tupruutti suunnattomia määriä; moista lumentuloa en ollut Pamirissakaan kokenut. Päivässä jaksoimme kulkea ainoastaan 4,5 kilometriä; pystytimme sitte taas telttimme, jotka jälleen kohosivat tummina lumesta. Rinteellä samosi neljä isoa villiaasia kinoksissa jyhkeästi kuin lumiaura. Koirat kyllä lähtivät niitä ajamaan, mutta luopuivat yrityksestään, kun lumituisku liiaksi pidätteli. Juhdat söivät riisiannoksensa ja saivat sitte kierrellä kukkulalla lumen alta karua ruohoa kaivamassa.
Kolmaskymmenes luku.
Kolmikymmenpäiväinen myrsky.
Tuikkivilla tähdillä kylvetty talvitaivas pingotti tummansinistä telttiänsä yksinäisen leirimme yli ja 28 asteen pakkanen ennusti selvää päivää. Pyryä olikin kestänyt runsaasti. Helmikuun 4. p:nä ei leijaillutkaan vuoriston päällä ainoatakaan pilvenrepaletta, ja auringon huikaisevat säteet valaisivat taas tätä jumalien ja ihmisten hylkäämää ylänköä, joka vielä äsken oli talven valkeaan verhoon haudattuna. Aamulla sain surusanoman: yksi hevonen ja muuli lepäsivät telttini edessä kuolleina. Jäljelle jääneillä 17 juhdalla jatkoimme matkaamme itään, kulkien Shemen-tson pohjoista epäsäännöllistä rantaa pitkin. Lumi väheni, ja leirissä n:o 320 oli somerikko miltei paljas. Järven yli oli suuremmoinen näköala. Rawlingin kartta tästä seudusta on suurella tarkkuudella tehty.
Vielä helmikuun 5. päivänäkin leiriydyimme tämän ison järven rannalla, jonka lahtien ja niemien rantoja pitkin olimme kulkeneet. Matkalla kuoli taas yksi muuli. Vaikka olimmekin jo polttaneet kaiken, mitä ilman vain voi toimeen tulla, tulivat kuormat sittenkin eloon jääneille juhdille liian raskaiksi. Eräs iso vanttera muuli kulkee etumaisena ja seuraa uskollisesti Gulamia, joka johtaa karavaania. Sen kannettavana on vähintään kaksi tavallista kuormaa, ja sittenkin on se lihava ja voimakas. Ihmisistä ei näy merkkiäkään. Eräällä kalliorinteellä rääkkyy naakkaparvi. Leirissä tarkastamme taas muonavarat ja minä päätän keventää kuormastoa kolmella riisisäkillä. Nämä riisit piti vedellä ja liotetuilla jauhoilla sekotettuina syöttää seuraavina päivinä eläimille. Omista ruokavaroistani oli enää jäljellä kaksi astiallista säilykkeitä, vähän sekahedelmiä ja korppuja. Lihaa emme olleet nähneet enää pitkään aikaan. Koko päivän myrskysi, ja aurinko oli taas pilvien peitossa.
Helmikuun 7. päivänä olin ratsastanut pikku kimollani viimeisen kerran. Kun me helmikuun 8. p:nä 28,3 asteen pakkasessa jatkoimme matkaamme kaakkoa kohti, voi se enää ainoastaan tyhjiltään kulkien karavaanin mukana laahustaa ja silti se lopulta kaatui. Sen sijaan tuli ratsukseni tibetiläinen harmaja kimo. Tuskin jaksoimme kulkea 8 kilometriä, mutta kumminkin oli päivä vaiherikas. Erään lakean kukkulan toisella puolella seisoi pantholops-antilopi, joka ei paennut, vaikka olimme aivan lähellä. Pian huomasimme, että se oli maassa kiinni ja koetti päästä irti. Koirat syöksyivät sen kimppuun, mutta kaksi miestä juoksi niitä pidättämään. Antilopi oli tarttunut sen polulle viritettyyn ansaan; polulla näkyivät kahden miehen verekset jäljet. Silminnähtävästi olimme talvimetsästäjien läheisyydessä ja nämä olivat meidät ehkä huomanneet. Ehkäpä olivat jo nähneet minut, ainoan ratsastajan ja ainoan europalaispukuisen! Kenties oli valepukuun sonnustautuminen jo liian myöhäistä? Silloin olisi koko suunnitelmani mennyt myttyyn ja koko talvi olisi ollut hukkaan tuhlattu.
Satimeen tarttunut otus paloiteltiin, koirat saivat ahmia kyllikseen sisälmyksiä, ja saadusta lihasta tuli neljä kohtalaista miehen kantamusta. Sitte jatkoimme matkaamme. Eräässä laaksonsuussa näimme lammasaitauksen ja kaksi mustaa pilkkua, joita luulimme kiviksi. Ruohokkoisen kukkulan takaa löysimme suolattoman vesisyvänteen. Se oli siksi tervetullut löytö, ettemme voineet olla sen likelle leiriytymättä. Ei kestänytkään kauvan, kun ladakilaiset istuivat jo tulen ympärillä hyvää, kauvan ikävöityä lihaa paistamassa.
Nyt, kun läheisyydessä nähtävästi oli ihmisiä, näytti minusta olevan paikallaan antaa miehille menettelyohjeet. Kaikki kutsuttiin telttini luo. Selitin heille, että ainoastaan viekkautta ja varovaisuutta käyttäen onnistuisi meille tässä kielletyssä maassa matkustaminen, ja että ne puutteet, joita hekin jo olivat kokeneet, olin ottanut kestääkseni ainoastaan voidakseni nähdä seutuja, joissa ei ainoakaan sahib ollut vielä koskaan käynyt. Jos mieli suunnitelman onnistua, täytyi jokaisen näytellä osansa hyvin. Joka kerran kun tibetiläiset tapansa mukaan kysyisivät "mistä?" ja "minne?", oli heille vastattava, että me jok'ainoa olimme ladakilaisia, kauppias Gulam Rasulin palvelusväkeä, ja että tämä oli lähettänyt meidät Tshang-tangiin tiedustelemaan, miten paljon lampaanvillaa olisi paimentolaisilla ensi kesänä myytävänä. Abdul Kerim olisi johtaja ja päällikkö, ja hän järjestäisi kaikki meidän kauppatapamme. Siksi saisi hän 100 rupiita menoihin, mutta hänen oli niistä aina tehtävä tili iltasin, jos ei ollut ketään vakoilijaa saapuvilla. Minä itse olisin hänen palvelijansa, eräs muhamettilainen nimeltä — Adurrahman, ehdotti karavan-bashi — ei, Hadshi Baba kuulosti minun korvissani paremmalta. Jos siis milloin olisimme tibetiläisten parissa, eivät he saisi koskaan unohduksissaan kutsua minua sahibiksi, vaan aina Hadshi Babaksi. He käsittivät aseman ja lupasivat tehdä parhaansa.
Jonkun ajan kuluttua juoksi Lobsang minulle ilmottamaan, että ne kaksi mustaa kiveä olivat varmasti telttejä. Läksin ulos tähystämään niitä kaukoputkella. Aivan oikein, toisesta nousi savua, mutta ihmisiä, enempää kuin eläimiäkään, ei ollut näkyvissä. Käskin heti Abdul Kerimin, Abdul Rasakin ja Kutusin mennä sinne maksamaan antilopin ja ostamaan kaikkea mitä siellä oli myytävänä, sekä tiedustelemaan asioita. Hetken kuluttua palasivat he kumminkin takaisin, kysyen eikö ollut viisaampaa välttää telttejä ja jatkaa matkaa tietä myöten itään, varsinkin kun telttien asukkaat voivat olla ryöväreitä. Ei, ne miehet ovat meidät nähneet, voivat siitä ilmottaa Rudokiin ja silloin olemme me pinteessä. Siksi on parasta päästä heidän kanssaan ystävällisiin väleihin ja tuudittaa heidät vaarattomiksi. "Bismillah!" huudahtivat nuo kolme ja lähtivät, toisten istuessa nuotiolla vilkkaasti keskustellen ja vaihtaen ajatuksiaan päiväntapahtumista ja tulevaisuudentoiveista. Siitä kuin lähdimme viimeisestä Ladakin kylästä, oli kulunut 64 päivää. Edellisellä poikkimatkalla oli yksinäisyyttä kestänyt 81 päivää.
Kolmen tunnin kuluttua palasivat mieheni uudestaan. Molemmissa telteissä asui yhteensä yhdeksän henkeä, kaksi miestä, kaksi vaimoa, kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Vanhemman miehen nimi oli Purung Kungga. Hänellä oli 150 lammasta ja kolme koiraa, mutta ei mitään muita eläimiä. Jildanista tänne muuttaessaan olivat he lampaillaan vedättäneet telttinsä ja muut tavaransa. Kaksi kuukautta ovat jo täällä olleet ja aikovat vielä puoleksitoista jäädä. Eilen olivat olleet antilopipolulle virittämäänsä sadinta katsomassa, mutta huomattuansa silloin meidät olivat paenneet pelosta. Olivat pitäneet ihan luonnollisena, että ainoastaan rosvot voivat näillä main kuljeksia. Niin muodoin oli antilopi ollut satimessa korkeintaan tunnin. Abdul Kerim oli siitä maksanut kolme rupiita, ostanut lampaan kolmella, maitoa ja voita yhdellä rupiilla. Huomenissa saisimme maitoa lisää, mutta meidän pitäisi itse se noutaa, sillä he eivät uskalla telteillemme tulla. Antilopin olisimme voineet kernaasti pitää korvauksettakin. Olimmehan matkustajia ja semmoisina oikeutetut ottamaan, mitä löydämme. Heidän kysymykseensä, mitä väkeä me olemme, oli Abdul Kerim kertonut minun neuvomani jutun.