Sikäli oli kaikki käynyt hyvin. 75 päiväksi tarvittavan ruokavaraston asemasta oli meillä ollut ruokavaroja ainoastaan 21 päiväksi. Itäänpäin menevää oikotietä emme olleet löytäneet, vaan oli meidän sen sijasia täytynyt hinautua Kara-korum-solaan. Koko matkalla oli meitä vainonnut ulvova myrsky, pureva pakkanen ja kamala lumituisku. Ja kumminkin olimme onnistuneet pääsemään taas ihmisten ilmoille! Nämä ensimäiset ihmiset olivat kuin luoto valtameressä. Mutta meidän oli taas lähdettävä petollisille aalloille. Tänään matkustimme vaivaiset 10 kilometriä ylämäkistä, ennen kuljettua laaksoa myöten.
Helmikuun 10. päivä. Nousimme laakson rinnettä myöten. Lumi lisääntyi taas. Eräässä paikassa näimme kolmen miehen verekset jäljet. Ollaksemme suojatut tuulelta leiriydyimme erään ulkonevan kallion taakse, mutta ensin täytyi meidän päästä laakson erään halkeaman jääkaistaleen yli. Tälle jääkaistaleelle oli aivan äskettäin hiekotettu tie. Selvää oli, että voimme kohdata ihmisiä millä hetkellä hyvänsä, ehkäpä juuri matkalla leiristä toiseen. Siksi pukeuduin nyt uuteen ladakilaispukuuni ja solmisin vyön uumilleni. Valkean turbaanin pidin aina luonani, pannakseni sen tibetiläisiä kohdatessani päähäni. Tshapani näytti tosin epäilyttävän puhtaalta, mutta Gulam sitoutui likaamaan sen noella ja rasvalla. Pehmeä nahkanuttuni uhrattiin, leikeltiin saappaiden pohjiksi. Tästä leiristä lähtien täytyi Lobsangin ja Kutusin antaa minulle joka ilta tibetinkielen tunteja, ja minä kirjotin kaikki uudet sanat sanakirjaan, joka vähitellen paisui melko suureksi. Siinä työssä kului joka päivä kaksi tuntia — tervetullut ajanviete nyt, kun kaikki luettavani oli jo loppunut. Erittäin harjottelin minä vastauksia, joita tarvitsin, jos Hadshi Baba pantaisiin ristikuulusteluun.
Helmikuun 14. päivänä oli 30,5 asteen pakkanen! Taaskin lähestyimme päivässä päämääräämme vain 10 kilometriä ja kevättä yhden päivän. Hidasta se on, mutta saa olla iloinen, että yleensä jotenkin vain eteenpäin pääsee. Leiri n:o 329 on vihdoinkin sitten rajasolaan nousevassa laaksossa, jonka korkeuteen olemme useita päiviä nousseet. Eräs muuli uupui, ja siltä riisuttiin kuorma. Vielä oli hiukan ruokaa, jota hakemaan kaikki muut eläimet juoksivat, paitsi minun pieni ladakilaiseni, joka seisoi telttini edessä pää riipuksissa ja silmien alla kaksi jääpuikkoa. Istuin useita tunteja sen luona, hyväilin ja silittelin sitä, ja koetin sille syöttää riisiä ja jauhopaakkuja. Siitä se virkistyi ja läksi vitkallisin askelin toveriensa luo.
Helmikuun 15. päivä. 30,3 asteen pakkanen. Ruma, rasittava päivä. Tie vei teräväsärmäisen soran, lumen ja jään kautta ylös päin. Kimoni kulki omasta taipumuksestaan etunenässä. Ratsastin viimeisenä. Kauvan pysyimme yhdessä ja nousimme askel askeleelta tähän vaikeasti kiivettävään solaan. Mutta jäi ensin yksi, ja taas toinen, ja vihdoin useita eläimiä jäljelle. Niiden joukossa oli minun kimonikin. Pysähdyin sen rinnalle ja kuiskailin sen korvaan virheettömältä ruotsinkielellä: "Älä menetä rohkeuttasi, jännitä voimasi äärimmilleen, nouse hitaasti solaan, siitä lähtien laskeutuu tie useita päiviä alaspäin, kauniille reheville laitumille!" Se kohotti päätänsä, nosti korvansa suippoon, ja katsoi minun ja Kutusin jälkeen, kun me jatkoimme nousuamme solaan. Ainoastaan kaksi muulia seurasi hevostani, jääden seisomaan, kun se pysähtyi, mikä tapahtui jokaisen 20 askeleen päässä.
Vihdoin otimme viimeisen askeleen tähän lakeaan solaan, jonka suunnaton korkeus oli 5655 metriä! Siellä odotin kauvan. Iso musta muuli nousee solan läpi, toinen ja kolmas sukeltaa myös esille, yhdeksän kuormaeläintä kulkee ohitseni; ne ovat siis pelastetut ja minun harmaja tikseläiseni kymmenentenä. Abdul Kerim ilmottaa neljän eläimen olevan uupumukseen menehtymäisillänsä. Käskin tuoda ne ylös askel askeleelta, vaikkapa siinä menisi koko yö. Ja hän laskeutui taas niiden luo. Hetken kuluttua ilmestyi Tubges ja Abdullah kahta kuormaa laahaten. Yksi neljästä eläimestä oli siis jo saanut loppunsa.
Pimeän tultua saapuivat toiset leiriin, tuoden yhden muulin mukanaan. Sola oli siten vienyt meiltä kolme eläintä ja yhtenä niisiä oli minun pieni ladakilaiskimoni. Se oli kavunnut solan aivan ylimmälle kynnykselle, jossa minä olin sitä turhaan odottanut, mutta siellä oli se kaatunut kuolleena. Se oli puolitoista vuotta palvellut minua uskollisesti, ollut jok'ikisessä leiripaikassa, ja nyt, kun se, viimeinen veteraani, oli poissa, tunsin minä itseni hyvin yksinäiseksi. Se oli tuskin kertaakaan koko matkalla joutunut niin korkealle kuin täällä, missä se kuoli. Valkaiskoot talviset myrskyt ja kesäinen auringon paiste sen luita siellä solan seljällä! Autiota ja tyhjää oli tänä iltana karavaanissa, sillä uskollinen ystäväni oli kuollut. Nyt oli ruskea narttu minun ainoana lohdutuksenani. Se oli ollut jo Srinagarista lähtien luonani, ja sen penikka oli meidän häviötä vastaan taistelevan seurueemme nuorin ja huolettomin jäsen.
Kaksi muulia oli tosin jo päässyt solan läpi, mutta ne kuolivat laaksossa. Jos tiellemme sattuisi vielä yksi semmoinen sola, niin olisi karavaanimme hukassa. Kuormat olivat vielä elossa oleville juhdille aivan liian raskaat. Taas oli siis perinpohjainen valikoiminen tehtävä! Enimmät europalaiset tavarat poltettiin. Huopamatoista, keittiökalustosta ja vara-hevosenkengistä erotettiin tarpeettomat pois. Yksinpä pieni tukholmalainen matkalaukkunikin joutui tulen saaliiksi, samoin koko rohtola, paitsi kiniinirasiaa. Samaa tietä meni europalainen toalettikoteloni, jopa partaveitsenikin. Säästin ainoastaan pienen palan saippuata. Tuleen joutuivat kaikki europalaiset tavarat, joita ilman voi jotenkin toimeen tulla, Frödingin runoista repäisin muutamia lehtiä, joiden sisältöä en ulkoa muistanut; loppu joutui liekkeihin. Jäljellä olevat tulitikut jaettiin miesten kesken; itse pidin 24 laatikkoa, mikä määrä kyllä riittäisi siihen asti, kunnes emme, jos mieli tuntemattomana pysyä, uskaltaisi enää käyttää muuta kuin tuluksia.
Sillä aikaa kun eläimiä kuormitettiin nyt melkoisesti kevenneillä kantamuksilla läksin minä kahden miehen saattamana jalkaisin kävelemään. Toinen miehistä, Kutus, astui rinnallani ja lumituiskun läpi kahlatessani nojasin hänen olkapäähänsä. Puhalsi vimmatusti, tuiskulumi karkeloi kierteen muotoisina pyörteinä ja ryöppysi sakeana alas joka harjanteelta ja kallionkärjeltä. Ainoastaan viisi kilometriä kuljettuamme asetuimme jo leiriin, tavattuamme ensimäisen ruohoisen paikan. Sulatimme lunta, sillä eläimet eivät olleet pitkään aikaan juoneet. Nyt, kun niitä oli ainoastaan yksitoista, oli helpompi hankkia niille tällä tavalla vettä.
Helmikuun 17. ja 18. päivänä jatkoimme epävarmoin askelin kulkuamme kaakkoa kohti, milloin laaksoja, milloin lakeita rinteitä myöten ja aina syvässä, väsyttävässä lumessa kahlaten. Mutta tuskin oli leirimme n:o 333 pystytetty, kun meidät yllätti ankara myrsky. Vielä äsken oli taivas kirkas, mutta tuossa tuokiossa peittivät lounaasta syöksyvät tulikeltaiset tomupilvet sen puhtaan sinisen värin. Istuin juuri telttini suojassa piirustamassa, kun myrsky pyyhälsi pois hiilikulhoni koko sisuksen. Miehet olivat koonneet läjän villiaasin lantaa, ja sekin katosi yhtä rutosti; näimme sen kokkareiden lentelevän vuoren rinnettä alas niin hauskasti, kuin olisivat ne panneet kilpakiipeämisen toimeen. Antilopiparvi syöksyi leirimme ohi; niiden talja loisti kuin silkki ja sametti, aina sen mukaan, minkälainen oli karvojen asema ja valaistus. Riennän katon alle ja kuulen ainoastaan joskus huudon, kun joku miesten telteistä uhkaa kaatua; tai kuulen raudan pauketta, kun telttipaaluja lyödään maahan; tai kalisevan, kaikuvan äänen, joka syntyy myrskyn siepatessa pesuvatini ja kiidättäessä sen ylös vuoren juurelle. Luulee olevansa ruhjoutuvassa laivassa, jonka purjetta tuulen paukkuvat tempaisut riepoittelevat. Kallion kärjet, jotka vielä sumusta himmeästi näkyvät, ovat vaarallisia, uhkaavia kareja, joille voimme milloin hyvänsä törmätä. Mutta suuri ja majesteetillinen on semmoinen myrsky, kun se hillittömässä raivossansa maan yli ajaa.
Helmikuun 19. p:nä samosimme suotuisalla maaperällä, joka laskeutuu loivasti etäältä siintävää Lemtshung-tson rantaa kohti. Kuljin enimmäkseen jalkaisin, mikä olikin helppoa, kun tuuli lykki takaa päin. Mutta samalla se tuuli, kuten tavallista, kohmetti kokonansa, vaikka lämpömäärä kello yhden aikaan nousi -2,2 asteeseen. Erään kukkulan juurelta näkyi kokonainen jono mustia pilkkuja, joita luulimme kesyiksi jakeiksi. Mutta pian osottautuivat ne kepeäjalkaiseksi antilopilaumaksi, joka kiiti tasankoa myöten pohjoiseen päin. Nyt tapasi jo usein paimentolaisten kesämatkojen jälkiä. Jo kaksi päivää sitten olin poikennut Rawlingin ja Deasyn tieltä ja olin nyt Tibetin kartan isoimman valkean täplän länsireunalla.