Kun eräs harmaja kimo oli yöllä jättänyt maailman, oli meillä enää kymmenen eläintä, siis neljäs osa alkuperäisestä karavaanista! Aamusilla saivat ne jauhoja ja vedessä keitettyjä teenlehtiä, jota annosta ne mielellänsä hörppivät. Ruokavaroja oli meillä enää tuskin kuukaudeksi.
Olimme vielä kymmenen kilometrin päässä järven rannasta, kun leiriydyimme erään luolan lähelle. Luolassa oli kesäajoilta jäänyt jauhinkivi ja kaksi jakin nahkaa. Rantaa pitkin kulki ihmisten tallaama polku. Viivyimme paikalla yhden päivän ja toimitimme taas kuormaston valinnan. Kaikki varatyökalut, kuten lämpömittarit, metrimitat, silmälasit y.m., sekä vielä muutamia europalaisia vaatteita, kaksi lakkia, sidetavaroita ja kirjesalkkuja ommeltiin säkkiin, johon pantiin kiviä painoksi, ja upotettiin avannosta järveen, jonka jää oli lähes metrin paksuinen. Nyt oli minulla enää ainoastaan kolme muuttokertaa alusvaatteita; ensi valikoinnissa voitaisiin niistä siis vielä kolmannes uhrata — me olimme kuin ilmapallo, joka puolentaa varalastiansa, pysyäkseen ilmassa siksi että on päässyt meren yli, kiinteän maan kohdalle.
Ankaraa myrskyä kesti päivästä päivään. Joskus sattui tiemme varrelle mustia telttejä. Jokaisessa leirissä täytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta. Jäljillemme ei saanut jäädä paperipaloja, kynttilän- ja sikarinpätkiä, sillä siitä sai olla varma, että läheiset tibetiläiset tutkivat paikan perinpohjin heti, kun olimme siitä poistuneet. Suunnitelmanani oli Lemtshung-tson sivuuttaen samota Tong-tsolta suoraan etelään, poikittain halki tuon ison valkean täplän. Meille niin paljon vahinkoa aiheuttaneista, ainaisista myrskyistä oli toki se etu, että olimme huomaamatta päässeet suurien alojen läpi. Abdul Kerim oli minulle ostanut lampaita; niitä oli meillä lopulta hevosten ja muulien apuna 17 kappaletta. Aikomukseni oli vähin erin isontaa lammaskaravaania, jott'en olisi yksinomaan toisista eläimistä riippuvainen. Myös täytyi meillä olla Abdul Kerimin varalta yksi vapaa hevonen, sillä hänhän oli esimiehemme, eikä hänen siis sopinut jalkaisin kulkea, kun kerran minä, tavallinen karavaanin ajaja, ratsastin.
Sairas muuli niukahdutti jalkansa. Miehet kaatoivat sen seljällensä, sitoivat nuoran sen kavioon ja vetivät nuoran toisesta päästä. Kun nuora oli hyvin tiukalle pingottunut, löi Lobsang siihen telttitangolla; siten rynnistettiin nyrjähtynyttä jalkaa paikoillensa! En kuitenkaan huomannut tämän parannustavan tuottavan mitään apua. Ei; muuli oli mennyttä kalua, nyt ollessamme asemassa, jossa niin kovasti olisimme tätä parasta eläintämme tarvinneet.
Ja mennyttä se vain oli. Maaliskuun 8. päivän aamuna se ei kyennyt enää askeltakaan astumaan. Tuntui raskaalta, kun täytyi se kuolemaan tuomita. Se ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja surullista oli nähdä, kuinka tuores, terve veri voimakkaana suihkuna juoksi autiota, hedelmätöntä maata kostuttamaan. Se lepäsi hiljaa, kärsivällisenä; muutaman vavahduksen perästä oli henki lähtenyt. Se jäi yksinäisyyteen, meidän jatkaessamme matkaamme tuntemattomia kohtaloita kohden. Lähtiessämme ottivat ruskea narttu ja keltainen koira korvauksen kaikista viimeaikaisista puutteista; ne jäivät jäljelle, kuolleen muulin luo, löytäen lähtökohdakseen sen valkeassa kaulassa ammottavan haavan.
Ja kun seuraavan päivän ilta tuli ja sen varjot alkoivat laskeutua alas inhaan, jylhään Nagrong-laaksoon, en voinut ajatella mitään muuta kuin uskollista vanhaa matkatoveriani, vanhinta kaikista niistä, jotka olivat mukanani Tibetissä olleet, ruskeata Puppya. Keltaisen koiran kanssa oli se jäänyt kuolleen muulin ääreen ja sittemmin ei niitä ollut kukaan nähnyt. Olimme toivoneet, että ne löytäisivät meidät kuten lukemattomia kertoja ennen oli tapahtunut. Mutta huomasin, että ne olivat eksyneet jäljiltämme ja etsivät meitä nyt vuorilta ja laaksoista epätoivoisina, tuskasta suunniltaan, hakiessansa aina vain loitoten meistä. Ei mikään vaivannut minua niin paljon kuin tämän vanhan telttitoverini muisteleminen. Vielä eilisaamuna makasi se huopamatollaan, tavallisessa nurkassaan, ja yhdessä söimme me aamiaista. Missä oli se nyt, missä tilassa tällä hetkellä? Yöt ja päivät se haukkuen ja vinkuen juoksisi Tshang-tangin autiolla aavikolla, kuono maassa, etsien hävinneitä jälkiämme, kunnes sen käpälät olisivat verihaavoja täynnä. Mitähän se tekee, kuu yö tulee kamaline pimeyksinensä ja susinensa? Asettuisikohan se jonkun kukkulan huipulle, koettaen meitä tuulesta vainuta, vai istuisikohan äärettömällä tasangolla, kuuta haukkuen? Pysyvätkö ehkä molemmat yhdessä, vai etsivätkö meitä eri haaroilta ja häipyvät toisistansa? Joutuisiko Puppy vielä koskaan ystävällisten paimentolaisten luo ja taas hyviin oloihin? Vai kärsisikö puutetta, sidottuna jonkun kurjan teltin eteen, jossa toivottomassa murheessaan vinkuen muistelisi kulunutta elämäänsä, jonka vietti karavaanissani ensimäisistä elinpäivistään lähtien, jolloin minun huoneessani Srinagarissa latki maitoa? Näihin kysymyksiin en saa koskaan vastausta, sillä Puppy ja keltainen koira ovat näytelleet osansa meidän romaanissamme loppuun. Vastaisuudessa muodostuu niiden kohtalo aivan toiseksi, enkä minä opi koskaan tuntemaan niiden historian seuraavaa lukua. Se oli poissa, eikä palannut, ja minä kaipasin sitä aivan kuvaamattomasti. Makasin yöllä valveilla vuoteellani ja ajattelin sen surua, katsoin joka aamu, eikö se ehkä ollut palannut ja mennyt tavalliseen soppeensa, luulin iltasin kuulevani sen hiljaiset askeleet teltin edestä, ja usein olin sumun läpi näkevinäni laihtuneen koiran piirteet joltain kukkulalta tai kallionkärjeltä, jolla se turpa pystyssä myrskyyn ulvoo. Jonkun ajan minua suorastaan vaivasi eräs päähänpisto: varjot, koiran levoton sielu, ja sen näkymättömät aaveet vainosivat minua joka askeleella. Minä tunsin näkymättömän koiran olevan läheisyydessäni, se tuli mukanani telttiin, aina samanlaisilla ratsastusmatkoilla juoksi se rinnallani, istui vierelläni, kun olin tibetiläisten joukossa, ja aina valitti ja anoi apua. Ja minua vaivasi se, etten voinut harhailevaa, etsivää ystävääni auttaa, en sitä edes lohduttaa. — Mutta pian sain muuta ajateltavaa; toiset koirat tulivat ystävikseni, ja päivä päivältä kietoonnuin yhä enemmän vaaran sotkeutuneihin, selvittämättömiin lankoihin, joiden täytyi johtaa ratkaisevaan käänteeseen ja joissa menneisyyden murheet haihduttaa nykyhetken vakavuus.
Kun minut aamulla herätetään näihin epävarmoihin kohtaloihin ja edessä oleviin seikkailuihin, tuntuu minusta elämä kolkolta ja yksinäiseltä. Mitä pitemmälle aika kuluu, sitä hartaammin ikävöin ratkaisua. Kun Gulam herätti minut tänään, maaliskuun 14. päivänä, valitti hän, että Abdul Kerim ei menettele minulta saamansa kellon kanssa kunnollisesti. Joko on kello tai sitten karavaaninjohtajan pää pyörällä. Hän kumminkin uskoi viimemainitun siinä tilassa olevan, sillä kelloa hän ei voinut oikeastaan epäillä, koska sitä vedetään ainoastaan joka toinen päivä. Gulam väitti, että Abdul Kerim joka kerta kun häneltä kysytään, paljonko on kello, vastaa aina: "seitsemän", olipa sitten mikä päivän aika hyvänsä!
Yöllä oli ollut 24 asteen pakkanen, mutta siitä huolimatta oli päivä kaunis. Tosin puhalsi tuuli, kuten tavallista, mutta aurinko paistoi toki taivaalla ja me ajattelimme taas kevättä. Kolme paimenta ajoi muutamia satoja lampaitansa länteen päin. Viime lumi oli karkottanut heidät entisiltä laitumilta ja nyt olivat he menossa lumetonta laidunmaata etsimään. Heidän sanojensa mukaan olimme me ainoastaan yhden päivämatkan päässä Tong-tsolta. Tämä Tong-tso oli se piste, josta aijoin lähteä etelään päin tuntemattomaan maahan tunkeutumaan. Jos onnistuisin kulkemaan tämän maan läpi vaikkapa vain yhtä suuntaa myöten, niin kuluneen talven vaivat eivät olisi turhaan menneet. Paimenten ilmotus oli oikea, sillä seuraavana päivänä leiriydyimme jo Tong-tson rannalla (4511 metriä), jonka havaitsimme olevan aivan samassa paikassa, mihin sen on kartalleen merkinnyt kuolematon punditi Nain Sing. Kaakossa kohosi suuremmoinen Sha-kangshamin vuoristoryhmä, jonka pohjoisjuuritse olin v. 1901 ratsastanut.
Nyt oli löydettävä sopiva sola, jota myöten pääsisi sen vuoriston yli, joka salpasi tiemme etelässä. Kaakossa näkyi eräs lovi, ja me lähdimme sinne. Tiemme oikealla puolella, erään kukkulan juurella, oli kaksi telttiä. Lähetimme sinne Abdul Kerimin, leiriytyen itse erääseen syvään kapeaan hivuuntumisuurtoon, jonka pohjalla oli tavaton määrä tuulen ajamaa kianginlantaa ja kuivia ruohotukkoja. Kelpo johtajamme kertoi, että kaksi miestä, Naktshu Tundup ja Naktshu Hlundup, oli ottanut hänet epäystävällisesti vastaan. He olivat kotoisin Naktshun seudulta, kolmen päivämatkan päästä, etelästä, ja heillä oli yhteinen vaimo. Ensi aluksi olivat he kyselleet, kuinka monta meitä oli ja montako pyssyä meillä oli, ikäänkuin olisivat ennen kaikkea tahtoneet tietää eivätkö he naapureineen jaksaisi ehkä meitä voittaa. Edelleen olivat he kertoneet jonomme etupäässä nähneensä ratsastajan, samalla kun kaikki muut, Abdul Kerimkin, olivat jalkaisin kulkeneet. Se mies oli tietysti europalainen! Abdul Kerimin vastattua, että europalaiset eivät matkusta talvella, sillä he ovat liian arat kylmälle, ja että me olimme ainoastaan ladakilaisia villanostajia, olivat miehet pudistaneet päätänsä vastaten etteivät olleet ikinä kuulleet ladakilaisten näillä seuduin talvella matkustelevan. Mutta vähitellen onnistui Abdul Kerimin voittaa heidän luottamuksensa, ja kun hän oli kahdesta jakista ja kuudesta lampaasta maksanut niiden kaksinkertaisen hinnan, jättivät tibetiläiset epäluulonsa — kehnon kullan tähden. Kauppa oli päätettävä vasta seuraavana päivänä. Silloin noudettiinkin uudet eläimet ja kantovoima oli omillemme siunausta tuottava apu. Onneksi herättivät telttimme paimentolaisissa pelonsekaista kunnioitusta. Tärkeätä oli minusta se, että niiden kanssa, jotka olivat alussa meille vihamielisiä, voitiin tehdä heille edullisia kauppoja. Sillä voitimme heidät puolellemme, eivätkä he enää ajatelleet meidän ilmiantoamme, vaikkapa olisimme näyttäneetkin epäiltäviltä. Sillä jos sitten olisi tullut ilmi, että he olivat saaneet hyvän maksun, olisi lähin päällikkö ottanut kauppasumman heti takavarikkoon, vieläpä antanut rangaista kovaonnisia, jotka olivat antautuneet tekemisiin epäiltävien henkilöiden kanssa.
Tämänpäiväisellä matkalla ratsastin tapani mukaan etumaisena, kahden jalkamiehen seuraamana. Oikealla, erään vuorenkärjen takana, oli niin kätkössä teltti, että huomasimme sen vasta sitte kun jo olimme ohi päässeet ja oli myöhäistä astua alas ratsun seljästä. Kaksi jälkeemme töllistelevää miestä seisoi sen edessä. Jos he vertaavat huomioitansa naapuriensa huomioihin, saavat he epäluuloillensa hyvää aihetta! Leirissämme kävi eräs ukko ja kaksi puolikasvuista poikaa. Heidän telttinsä oli läheisyydessä ja he halusivat saada varmuuden siitä, mitä väkeä me olimme. Sanoivat olevansa hyvin köyhiä ja kerjäsivät hiukan rahaa. Heiltä saimme tietää, että olimme Bongba-tsthangman piirin rajalla. Tässä piirissä on 300 telttiä ja sitä, kuten koko Bongban maakuntaa, hallitsee käskynhaltija Karma Puntso, jonka teltti oli kuuden päivämatkan päässä etelässä päin. Hän on 25-vuotias, asuu isossa teltissä ja hoitaa virkaansa vasta toista vuotta, isänsä kuolemasta lähtien. Oli sittenkin rauhottavaa tietää, ettei hän ollut ehtinyt saada kokemuksia europalaisista ja heidän mutkikkaista matkoistansa. Saatuansa Abdul Kerimiltä kaksi tengaa, hiipivät vieraat ilta-auringon hohteessa takaisin kotiinsa, iloiten siitä, ettemme olleet voroja.