Nyt laskeutui kylmyys 26,7 asteeseen — talvi oli edelleenkin merkillisen tungetteleva, mutta päivä, maaliskuun 18., oli kaunis. Kuljin koko matkan jalkaisin, näytellen lammaspaimenen osaa, koska sivuutimme useita telttejä. Niiden joukossa oli myöskin eilen luonamme käyneen ukon teltti. Kävikin ilmi, että hän oli varakas mies, joka voi meille myydä erityisiä välttämättömiä elintarpeita! Matkalla ampui Tubges seitsemän peltokanaa, josta oli seurauksena, että kaksi tibetiläistä tuli sitä vastaan vastalauseensa panemaan, väittäen, että peltokanoja ampuvat ainoastaan europalaiset. Mutta Abdul Kerim selitti heille, että hän itse kerran söisi kernaammin peltokanoja kuin ainaista lampaanlihaa!
Maaliskuun 19. päivä. Olin juuri syönyt aamiaiseni maukasta peltokanaa ja kulhollisen maitoa, kun minulle ilmotettiin, että kolme tibetiläistä lähestyi leiriämme. Ne pysähtyivät kumminkin jonkun matkan päähän, ja Abdul Kerim meni heidän luokseen. Telttini senpuoleinen sivu oli auki, mutta suljettiin aikanansa. Tibetiläiset kysyivät, emmekö voisi antaa lääkkeitä eräälle miehelle, jonka jalka oli kipeä. Itse asiassa oli heillä tietysti vain aikomuksena meitä vakoilla, sillä he jäivät seisomaan koko lähtöajaksemme ja tarkastivat matkan päästä kaikkea. Maalattuani kasvoni ja käteni hiivin siis salatietä Abdul Kerimin telttiin, kun taas Kutus ja Gulam konttasivat minun telttiini samaa tietä, sullomaan siellä tavaroita. Ja sitten ajoin Lobsangin ja Tubgesin kanssa lampaita ylös solatietä myöten (4918 metriä). Mutta emme olleet vielä kauvas päässeet, kun Abdul Kerim tuli hevosellani ratsastaen ja kiihkeästi viittoi meitä pysähtymään. Muutaman minuutin kuluttua tulisi nimittäin vastaamme eräs ratsastava tibetiläinen, jolla oli iso koira. Teimme sentähden mutkan, kulkien tien varrella kohoavan kukkulan taitse, joll'aikaa karavaanin johtaja pidätteli tibetiläistä. Niin vältin vaaran. Jonkun ajan kuluttua saapuivat Kuntshuk ja Sedik, kumpaisellakin köysi kädessänsä ja heidän välillään suuri koira, vihainen elukka, joka haukkui niin että kuola suusta valui, koettaen purra miehiä, jotka sitä herransa luota pois taluttivat. Se oli niin sanottu "takkar" ja sen nimen se sai pitää meidänkin luonamme. Se muistutti bernhardilaiskoiraa, oli pikimusta, kaulassa ja rinnassa valkea pilkku, ja äkäinen kuin susi. Miehet olivat saaneet sen kahdella rupiilla.
Mutta ei ainoastaan sitä; Abdul Kerim oli 86 rupiilla ostanut ratsastajan ratsunkin, ja karautti nyt tyytyväisenä meitä tavottamaan, kun me laskeuduimme solan harjalta erääseen lampaista, jakeista ja telteistä kirjavaan laaksoon, jossa näkyi kahdessakin kohden ratsastajia. Nämä hevosmiehet aivan pelottavassa määrässä muistuttivat sotamiehiä. Uusi hevonen oli entisen omistajan sanojen mukaan yksitoistavuotias. Omistaja oli lisännyt, että jos se elää yli 15 vuoden, tulee se elämään 30-vuotiaaksi. Se oli joukkomme uusi jäsen ja herätti yleistä mielenkiintoa varsinkin Takkarissa, joka rauhottui nähtyänsä taas entisen ystävänsä ja toverinsa.
359. leirisijamme nimi oli Luma-shar. Olimme silloin ison Kangsham-tsangpo-joen pohjoisrannalla. Tämä joki tulee Sha-kangshamin pohjoisrinteeltä, tuon valtaavan vuoristorungon, jonka ohi olin v. 1901 kulkenut niin että se jäi tieni eteläpuolelle, aivan lähelle sitä. Sen länsikylki tarjosi nyt meille suuremmoisen näyn. Vuori oli noin kahden päivämatkan päässä kaakossa.
Seuraavana päivänä täytyi meidän päästä joen yli. Tehtävä oli epämieluinen, sillä vaikka edellisenä yönä oli ollut 18 asteen pakkanen, ei jää kannattanut rannoilla. Abdul Kerim yritti mennä ratsain yli, mutta hevonen upposi keskellä virtaa, syöksyen päistikkaa veteen. Lobsang riisui silloin saappaat jalastansa, meni paljain jaloin yli ja palasi takaisin viemään toisten avulla kuormaeläimemme varovasti rantaan. Vaikein oli lampaiden ylisaaminen. Niitä täytyi yksitellen ajaa ja sarvista vetää. Miltei kaikki karavaanin jäsenet saivat tästä jääkylvystä osansa.
Jatkoimme nyt matkaamme etelään, jättäen vasemmalle puolellemme aukean, Sha-kangshamin etuvuoren juurelle asti ulottuvan tasangon. Kahdesti sivuutimme paimentolaisten telttejä ja leiriydyimme somerrinteelle erään lähteen luo. Paimentolaisilla ei ollut mitään myytävää, mutta he antoivat Abdul Kerimille monenlaisia arvokkaita tietoja. Semmoisissa tilaisuuksissa oli Kuntshukilla tapana kirjoittaa salavihkaa muistiin kaikki maantieteelliset nimet. Muun muassa saimme tietää, että jos jatkamme matkaamme etelään päin vielä seitsemän päivää, niin tapaamme erään rikkaan, Lhasasta kotoisin olevan kauppiaan, Tsongpun tashin, joka oleksii talvet keskellä Bongban maakuntaa paimentolaisille teetä myymässä. Saatoin arvata, että hänen leirinsä läheisyys tuottaisi meille vaaraa.
Helmikuun 24. p:stä maaliskuun 24. päivään olimme jaksaneet taivaltaa ainoastaan 290 kilometriä. Siihen oli syynä murhaava myrsky, kuormajuhtien menettäminen ja viime aikoina vaikeakulkuinen seutu. Ainoastaan harvoin onnistui meidän edetä päivässä 10 kilometriä.
Minua suututti se, että jokaisen solamme pohjoispuolella oli aina teltti, ikäänkuin vahtihuone, vakoilijan silmä. Siksi täytyi minun koko matka nousta jalkaisin. Niinpä 26. p:näkin Santshen-la'lle, jonka 5356 metriä korkealla laella on pieni kivinen muistomerkki. Etelästä päin näkyy aina vain uusia vuoristoja. 30-40 kilometrin päässä kohosi suunnassa P 60° I Sha-kangshamin korkein huippu. Se oli suuremmoinen kuva kauniilla ilmalla, jolloin ei pieninkään pilvi näköalaa häirinnyt. Tottunein, kimmoisin hyppäyksin kiiti viisi ammon-lammasta kukkuloiden yli, ja eteläpuolisella rinteellä, jota myöten laskeuduimme varovasti alas, juoksenteli lauma pieniä notkeita goa-antilopeja; pantholops-antitopeja ei näillä seuduin näkynyt.
Kolmaskymmenesensimäinen luku.
Buptsang-tsangpo, Sisä-Tibetin isoimpia virtoja.