Pysymme yhäkin piilossamme. Notkon muodosti kovasti rapautunut liuskakivi, joka oli täynnä ukonkivi-suonia. Siellä voimme näkymättöminä makoilla ja omalla tavallamme etsiä kadonnutta hevosta. Mutta nyt oli karavaani valmis ja lähti liikkeelle, laskeutuen luostarinjohtajan teltin ohi alas laaksoa myöten. Tsongpun tashi oli halunnut sanoa vielä jäähyväiset prelaatille, joka juuri tänään aikoi lähteä Mendong-gumpan luostariin, jota ei näy millään maailman kartalla. Hänen kuormitetut jakinsa seisoivat jo paalujensa vieressä keskellä palvelijajoukkoa. Abdul Kerim oli siksi viisas, ettei lähettänyt meille mitään sanantuojaa, vaan antoi meidän menetellä oman päämme mukaan. Niin teimmekin, kun ei enää miellyttänyt viheriöiden liuskakivien välissä kyyrötteleminen — emmehän voinut ijäksemme sinne jäädä. Mutta meidän täytyi kulkea luostarinjohtajan teltin ohi ja sen sisällä istui Tsongpun tashi, jollei hän jo ollut niiden miesten joukossa, jotka ulkona liikuskelivat. Saapastimme siis oman onnemme varaan. Kutus astui teltin puolella, kaihtaakseen minut osaksi näkyvistä. Pukuni ei voinut herättää epäluuloa ja kasvoni olivat mustatut. Sydän kurkussa astuimme teltin ohi aivan sen vieritse. Ainoastaan kaksi äkäistä koiraa syöksyi jäljestämme, mutta kivittämällä pakotimme ne pysymään meistä erossa. Se kumminkin häiritsi kulkujärjestystämme ja pakotti meidät tekemään rintamamuutoksen. Kirotut koirat! Jos nyt Tsongpun tashi näkisi meidät — ja toisinhan ei voinut käydä, kun koirat haukkuivat kuin syötävät — niin jopa hän ihmettelisi, mihin se harmaa hevonen oli joutunut. Mutta jos hän ei meitä vieläkään epäilisi, niin olisi hän suurin aasi, mitä olen koskaan elämässäni tavannut.
Kaksikymmentä telttiä sinä päivänä sivuutettuamme, monasti uteliaasti tähystettyinä, istuin auringon laskiessa telttini ovella ja nautin kevättuulen hyväilemästä huminasta. Mitä näinkään silloin! Luokseni tuli itse Takkar, kiusaantuneena, ujona, teki omituisia liikkeitä, pani päänsä kallelleen ja alkoi käpälällään raapia hihaani. Minä katselin sitä ja se minua, ja vihdoin ymmärsimme me toisiamme.
"Silloin kun sidoitte kaulaani tämän ilkeän telttitangon", sanoi se, "en tiennyt, että te olette niin siivoja ihmisiä. Luulin että te aijotte minua kiduttaa, annatte nähdä nälkää ja kivitätte, kuten tibetiläiset ovat tehneet siitä päivin kun maailmaan tulin. Mutta näenkin, että aikomuksenne on ollut hyvä; kahdesti päivässä annatte minulle oivallista lampaanlihaa. Minä kyllä tiedän, että sinä risoissasi olet bombo tshimbo, ja että Abdul Kerim on sinun palkkalaisesi. Ole huoletta, minä en päästä ketään telttisi luo! Vartioin sinua yöt läpeensä, en anna sinua koskaan ilmi, seuraan sinua kaikkialle ja sinä voit minuun luottaa. Mutta käy nyt hiukan kanssani leikkimään, kirvota minulta tämä inhottava telttitanko älkäämmekä enää olko vieraita toisillemme!"
Sen viisaissa ruskeissa silmissä oli niin selvästi kirjotettu, että se tätä kaikkea sanasta sanaan ajatteli. Silitin sen pörhöistä päätä. Silloin hyppäsi se minua vastaan pystyyn, alkoi ilosta kisata ja ulvoa, ja houkutteli minua ulos teltistä. Otin sen taas kiinni, avasin solmut ja päästin nuotiolla ulkoilmassa istuvien miesteni suureksi ihmeeksi koiran tangosta irti. Tähän saakka ei ollut kukaan muu kuin tällä matkalla syntynyt pikku Puppy uskaltanut lähestyä Takkaria niin likelle. Ilman pienintäkään kateutta yhtyi pikku koira leikkiin, jolla nyt joka päivä lyhensin pari tuntia ikävästä vankeudestani.
Lähtiessämme maaliskuun 30. päivänä matkaan huokasi meistä jokainen helpotuksesta, kun olimme taaskin onnistuneet pujahtamaan pois verkosta, jonka silmukkoihin olimme olleet vähällä tarttua. Juuri näillä paikoin on yksi maan suurimpia valtateitä, serpun-lam, tie, jota myöten serpim, kullantarkastaja, kulkee Sisä-Tibetin halki Lhasasta Tok-dshalungiin. Useimmat Bongban paimentolaiset olivat lähettäneet lampaansa ja paimenensa pohjoiseen, koska siellä oli parempi heinikko. Meille se oli eduksi, sillä telteissä oli nyt pelkkiä vaimoja, ukkoja ja lapsia, kun suurin osa täyskasvuista miesväkeä oli lampaiden mukana. Paljon kärsivällisyyttä vaativa valepuvussa kulkemiseni esti minut millään lailla tibetiläisten kanssa seurustelemasta, sillä murteellinen puheenihan olisi minut heti ilmaissut. En siis uskaltanut heidän kanssaan puhua, en edes olla heille olemassa, mutta minun täytyi kumminkin piilostani johtaa nukketeatterini lankoja.
Villihanhet olivat alottaneet muuttomatkansa. Telttimme päältä kuului niiden lakkaamaton kirkuna. Joki, jonka varrella olimme Ladung-lan alapuolella kalastaneet, osotti meille taas maaliskuun 30. päivänä oivallisen tien etelään. Maa on hyvin lakea ja tasainen; eräässä paikassa sivuutimme kaksitoista telttiä. Viimeisestä teltistä ostimme mustan hevosen ja sen luo sijotimme leirimme n:o 368. Nyt oli meillä neljä hevosta, joista yksi oli ladakilainen sotilasvanhus. Minä ratsastin nyt ensiksi ostetulla ruskealla. Kolme viimeistä muulia ja molemmat tong-tsolaiset jakit kestivät hyvästi. Tuntemattomien ihmisten läheisyydessä leiriytyessämme sidottiin Takkar telttini eteen uteliaita vieraita loitolla pitämään. Tämä koira, joka oli tibetiläisten joukossa syntynyt ja kasvanut eikä ollut koskaan muita ihmisiä nähnyt, joutui nyt aivan raivoihinsa, kun vain etäältäkään näki tibetiläisen. Myöhemmin täytyi minun maksaa monta rupiita sen niille kaksijalkaisille maanmiehille, joiden paljasta säärtä se oli puraissut, sillä sellaisessa tilaisuudessa ei se jättänyt pientä verenlaskua toimeenpanematta.
Vielä yhden päivämatkan pituuden kuljimme virran rantaa pitkin lounasta kohti aina 369. leiriin, jossa joukko köyhiä paimentolaisia leiriytyi lumikentän vieressä. Taas näkyi Sha-kangshamin huippu, nyt suunnassa P 30° I, jossa se kohosi ylängön yli kuin jättiläismäinen majakka. Minulle kerrottiin, että viiden päivämatkan päässä länsiluoteeseen päin on Tabie-tsakan suolajärvi, jonka paikasta olin turhaan koettanut saada selvää aina "tasamilta" lähtien. Mutta kun iltapäivällä istuin ulkona näköalaa piirustamassa kuljeksi paimentolaisia kaikkialla vakoilemassa, niin että täytyi vartijat asettaa. Illalla oli taivas pikimusta, kuuta ei näkynyt, paksut pilvet vain peittivät taivasta, mutta eläimemme olivat hävinneet. Kun oli täysi syy peljätä susia ja hevosvarkaita, täytyi lähettää kahdeksan miestä etsimään. He varustautuivat revolvereillä, ampuivatpa muutamia laukauksiakin antaaksensa siten satunnaisten rauhanhäiritsijäin ymmärtää ettemme olleet aseettomia. Palella ei heidän toki tarvinnut, sillä lämpömäärä aleni ainoastaan -7,8 asteeseen. Huhtikuun 1. päivän aamuna oli eläimet taas löydetty. Poissa oli ainoastaan harmaankeltainen koira. Se oli varmaankin ollut sitä mieltä, että se joukossamme ollessaan oli huonossa seurassa, sillä se oli yöllä purrut narunsa poikki ja juossut takaisin siihen viheliäiseen telttiin, jossa oli tähän asti asustanut.
Huhtikuun 4. p:nä oli meillä ainoastaan puolen tunnin matka varsinaiselle Nima-lung-lan solakynnykselle (4,882 metriä), josta on komea näkö;ala etelään, Transhimalajalle, jonka muodostaa rivi synkkiä kallioita ja mustia, lumipeitteisiä huippuja. Erään lähdepuron rannalla istui kaksi tibetiläistä tapetun jakin lihoja paloittelemassa. He vahvistivat meille ennen tehdyn ilmotuksen, että olimme Bongba-kemarin maakunnassa, yhden päivämatkan päässä Bongba-kedjangista, ja että meidän, päästäksemme Samje-lan kautta Saka-dsongiin, oli kuljettava muutamia päivämatkoja Buptsang-tsangpo-joen rantaa myöten vastavirtaan. Tämän seudun orografisista suhteista oli minulla vieläkin hyvin hämärä ja epäselvä käsitys. Oliko ehkä edessämme etelässä näkyvä vuorijono saman Nien-tshen-tang-lan jatko, jonka yli olin kulkenut jo kolmasti? Vai oliko se aivan toinen jono, joka oli edellisen kanssa yhteydessä? Lähimpien päivienhän täytyi minulle siihen vastaus antaa. Jospa vain voisin onnellisesti läpi pujahtaa ja seurata tätä tavattoman tärkeätä, tuntemattoman Tibetin meridionaalista profiililinjaa! Surullista olisi, jos minut otettaisiin kiinni juuri Transhimalajan pohjoisjuurella!
Vielä kaksi päivämatkaa, niin saavuimme Buptsang-tsangpolle, "syvään uurtautuneelle joelle", ja samosimme sitä pitkin ylöspäin etelää kohti. Joessa on useampia haaroja ja oli se jo joltisenkin vesirikas, vaikka enimmäkseen jäässä. Sen laakso on noin 5 kilometriä leveä ja laskeutuu hyvin loivasti. Seutu, jossa 14 telttiä sivuutettuamme leiriydyimme, oli nimeltään Monlam-gongma (4,822 metriä). Täältä lähtien piti joen virrata viiden päivämatkan mitan pohjoisluoteeseen päin ja sitte laskea suureen Tarok-tso-nimiseen järveen. Ajatus tehdä sinne syrjämatka oli minulle houkutteleva, mutta tärkeämpää oli saada meridionaalinen profiililinja kuljetuksi ennen kuin maa olisi meiltä suljettu. Saka-dsongiin vievän tien oikealle puolelle piti jäädä kaksi eteläkaakossa sijaitsevaa valtaavaa lumihuippua, joita paimentolaiset täällä kuten tasamillakin sanoivat Lunpo-gangriksi, "suureksi jäävuoreksi". Tämä ilmotus oli tavattoman erehdyttävä. Huomasin, ettei Lunpo-gangri, jonka huipun Ryder ja Wood olivat mitanneet, voinut missään tapauksessa olla sen mahtavan jonon jatko, jonka kolmen solan läpi olimme kulkeneet ja jonka nimenä on Nien-tshen-tang-la.
Turhaan yritettyämme uupuneita jakejamme kaupitella jatkoimme kulkuamme suuren joen itäistä rantapengertä pitkin. Muutamia päiviä sitten alkanut lounastuuli jatkui aina vain. Amtsungissa oli naapurinamme eräs Kamba Drambul, joka ei osannut meille paljoa kertoa, mutta se, mitä hän kertoi, oli suuriarvoista. Samje-lalle olisi meiltä vielä yksi päivämatka kuljettava, meidän olisi aina seurattava Buptsang-tsangpoa vastavirtaan, ja molemmin puolin, oikealla ja vasemmalla, olisi gangreja, lumipeitteisiä vuoria. Itse solassa ollessamme olisimme hyvin lähellä Lunpo-gangrin huippua. Silloin epäilin, että tämä melkoinen, vasemmalla puolellamme, siis idässä kohoava vuorijono olisi sittenkin Nien-tshen-tang-lan jatko, Lunpo-gangri taas aivan erillään oleva jono, joka ei ole edellisen kanssa missään yhteydessä.