Elämäni oli näinä päivinä synkkää ja yksinäistä, tulevaisuutemme epävarma. Me vaelsimme ikäänkuin pimeydessä ja kopeloimme käsillämme ympärillemme, ettemme kompastuisi. Jokainen päivä, joka kului ilman turmiollisia seikkailuja, tuntui minusta yllätykseltä. Näiden seikkailujen kertomiselle ei minulla ole tässä tilaa. Nyt olimme me enää kahden päivämatkan päässä tasamista, suuresta valtatiestä, jolla karavaaneja ja matkustajia kulkee edestakaisin ja hallituksen viranomaiset ovat vastuunalaiset siitä, ettei kulkemaan pääse kukaan siihen oikeudeton. Mutta minä taas olin valepukuuni ja ainaiseen kiihtymiseen kokonaan kyllästynyt ja toivoin käännöstä, joka minut tästä vankeudestani vapauttaisi. Mutta siitä ei voinut tulla puhettakaan, että minä itse antautuisin tibetiläisten armoille. Heidän itsensä piti paljastaa kuka minä olin ja siksi kuin se tapahtuisi, ei tämä levottomuus loppuisi.
Oli huhtikuun 24. päivä, Nordenskiöldin "Vega"-laivan Tukholmaan v. 1880 paluun vuosipäivä. Auringon noustessa aukeni edessämme koko maa huikaisevan valkeana, talviseen lumipukuunsa verhottuna. Kylmä oli taas laskeutunut 16,4 asteeseen, mutta nyt auringon kohotessa höyrysi hevosten ympärillä ja lumesta nousi ohuita utupilviä. Voi luulla ratsastavansa solfatari- ja fumarali-seuduissa. Karavaanimme kesti vaivaloisen nousumatkan tällä kertaa hyvin. Lampaista oli enää kaksikymmentä jäljellä. Kahdesti luulimme Kintshu-lan solan olevan aivan edessämme, mutta taas kohosi uusia harjuja luulotellun kynnyksen takana ja me kapusimme kukkuloille, joiden välissä purot virtaavat alas Basangiin ja Saka-dsongiin, missä Muhamed Isa lepää hautakumpunsa alla. Lounaassa tarjoovat Tshomo-utshongin huiput komean näköalan. Vihdoinkin oli solan kivipyramiidille johtava viimeinen rinne noustu ja me olimme 5,441 metriä meren pintaa ylempänä. Itäänpäin on loistava näköala, särmikkäinä ja rosoisina kohoavat Lunpo-gangrin huiput vuorten ja harjanteiden sekamelskasta, jonka värivivahdukset ovat sitä heleämpiä, sinisempiä, mitä kauvempana huiput ovat. Koillisessa kiinnitti katsetta eräs etuvuorten jono, joka oli lumen peittämä juurelta laelle asti. Raga-tsangpon leveä, lakea laakso ulottui itään niin kauvas kuin silmä kantoi. Etäämpänä laaksossa näkyi suuremmoinen lumiharjanne, Himalaja-vuoriston pohjoisin.
Viivyimme kauvan ylhäällä ja minä piirustin näköalan. Vaelsimme sitte karavaanin jälkiä myöten kahden matalahkon vuorenkupeen ylitse ja tapasimme leirimme eräässä selvästi huomattavassa laaksossa, jossa oli hyvä laidun ja osaksi jäätynyt puro. Reittini avautui sen rantaan päin. Kaikki kolme telttiä olivat kuten tavallista, samassa rivissä. Tänään oli kaikki mennyt onnellisesti, mutta huomenna olisi tosi edessä, sillä silloin täytyisi meidän saapua Raga-tasamille, missä olin viime vuonna kokonaisen viikon leiriytyneenä odotellut. Leiri n:o 391 oli siis viimeinen, jossa vielä tunsin olevani rauhassa. Koko päivänä emme olleet nähneet ainoatakaan elävää olentoa, emme myös yhtään naapuria. Täällä siis oli ryhdyttävä joihinkin uusiin varovaisuustoimenpiteisiin.
Ensiksi oli tehtävä muutos asunto-oloissamme. Tänä yönä saisin viimeisen kerran nukkua vanhassa myrskyn repimässä teltissäni. Huomisesta lähtien tulisi päällikkömme Abdul Kerim siinä hallitsemaan ja toistaiseksi vieraita vastaanottamaan. Minulle erotettiin Abdul Kerimin tähänastisesta teltistä osasto, joka oli sen verran tilava, että vuoteeni otti sen tasan 2 neliömetrin suuruisen alan. Tämä soppi, joka oli kaikilta puolilta suljettu, olisi minun tuleva vankikoppini. Se muistutti kirjoituspöytäni salalaatikkoa ja minusta se oli yhtä kodikas kuin ahdaskin.
Suän oli minun kähertäjäni. Hän oli tänään juuri saanut työnsä valmiiksi, kun Abdul Ketim kurkisti telttiaukosta ja ilmotti minulle kuiskaten, että neljä miestä lähestyi jakeilla samaa tietä myöten, jota me olimme Kintshen-lasta tänne laskeutuneet. Oitis järjestin pukuni ja kiedoin turbaanin päähäni, joll'aikaa teltin aukko solmittiin kiinni ja Takkar sidottiin sen eteen. Katsoin sitte telttiseinän tähystysaukosta, johon näkyi laakson koko ylärinteinen osa, ja huomasin kahdeksan tummansinisen ja punaisen kirjaviin pukuihin puettua, pyssyillä ja miekoilla aseestettua jalkamiestä. Ne kuljettivat yhdeksää hevostansa taluttamalla, yksi mies talutti nimittäin kahta kuormahevosta. Mitä herran nimessä tämä merkitsi? Rosvoja ne eivät voineet olla; sillä rosvot tulevat yht'äkkiä ja yöllä. Pikemmin näyttivät he minusta hallituksen palvelijoilta. Kaksi etumaista ratsastajaa oli varmaankin virkamiehiä. Mieheni istuivat nuotiolla kaikenlaisia tehtäviänsä toimitellen. Huomasin heidän olevan hyvin levottomia.
Vieraat astelivat suoraan lettiämme kohti, kuin olisi tämä ollut heidän matkansa määrä. He asettuivat Abdul Kerimin, Lobsangin, Kutusin ja Gulamin ympärille piiriin ja kävivät heidän kanssaan vilkkaaseen, mutta hiljaiseen keskusteluun. Kolme heistä — nähtävästi palvelijoita — asettui hevosinensa tuskin 30 askeleen päähän teltistäni ihan sen aukon eteen, Siellä riisuivat he satulat ja kuormat hevosilta ja laskivat nämä laitumelle, kaivoivat mytyistään kattilat ja kannut, asettivat kolme tavanmukaista liesikiveä paikoilleen, kokosivat polttoaineita, täyttivät ison kattilan vedellä ja keittivät teetä. Selvää oli, että he aikoivat täällä olla yötä ja että heidän tungettelemisensa tarkotuksena oli meidän vakoilemisemme.
Muut viisi menivät Abdul Kerimin telttiin ja istuutuivat jatkamaan keskustelua yhtä hiljaa, hitaasti ja kerrassaan kohteliaalla, sävyisällä äänellä. En pystynyt ymmärtämään, mitä he puhuivat, mutta käsitin vallan hyvin, että kysymys oli vakavasta asiasta, sillä kuulin heidän mainitsevan nimeni — Hedin sahib! Kun keskustelua oli kestänyt melkoisen tovin, lähtivät he taas ulos ja kiersivät yhteen kertaan telttini ympäri. Sen sisäänkäytävään ei heitä toki raivoissaan haukkuva Takkar päästänyt. Mutta he keksivät tähystysaukon teltin seinästä. Eräs mies pisti sormensa sen läpi ja kurkisti sisään huomaamatta kuitenkaan minua, minä kun viruin maassa samalla puolella, aivan telttiseinän vieressä. Nyt menivät he tulellensa, asettuivat kattilan ympärille piiriin ja ryhtyivät teetä juomaan. He istuivat suoraan telttini edessä; en siis voinut huomaamatta pois päästä.
Nyt kuiskaili Abdul Kerim vapisevalla äänellä teltistänsä minun telttini takaseinän läpi, mitä miehiä nuo olivat. Johtaja, lihava, mutta miellyttävän näköinen nuori mies, oli tehnyt tavanmukaiset kysymykset ja saanut tavalliset vastaukset. Sen jälkeen oli hän vakavalla, päättävällä äänellä lausunut seuraavat sanat:
"Kaksi Pasa-gukin yläpuolella teidän ohitsenne kulkenutta karavaania on ilmottanut tulostanne kuvernöörille. Kun ei ole vielä koskaan sattunut, että Lhasan kauppamiehet olisivat tulleet pohjoisesta, vieläpä kulkeneet salatietä Gäbuk'in kautta, niin alkoivat käskynhaltija ja Saka-dsongin viranomaiset epäillä, että Hedin sahib on teidän joukossanne kätkettynä, varsinkin kun hän itse on viime vuonna ilmottanut palaavansa ja aikovansa kulkea pohjoisten vuoriseutujen kautta. Siksi sain minä tovereineni käskyn seurata teidän jälkiänne, saavuttaa teidät ja toimittaa luonanne perinpohjaisen tarkastuksen. Meillä ei ole mitään kiirettä. Huomenna tuovat useat jakit meille ruokavaroja. Te vakuutatte, ettei Hedin sahib ole valepukuisena ladakilaisena joukossanne. No hyvä, kenties olette puhunut totta. Älkää sentään unohtako, että meidän on toteltava käskyä aina pienimpää seikkaa myöten, teitä on kolmetoista ladakilaista, mutta minä näen ainoastaan kymmenen, missä ovat toiset?"
"Ne ovat menneet polttoaineita kokoamaan."