Minun ei ole koskaan onnistunut taivuttaa tibetiläistä viranomaista kirjeitäni perille toimittamaan. Siitä seikasta, että Dorishe Tsuän kieltäytyi tekemästä minulle tätä itsessään vähäpätöistä palvelusta, oli se valitettava seuraus, että omaiseni saivat minusta varmoja tietoja vasta syyskuussa ja siksi luulivat onnettomuuden minua kohdanneen. Sen sijaan, että olisin parissa viikossa päässyt rajalle, täytyikin minun kääntyä takaisin hiljaiseen Sisä-Tibetiin ja laivani takana löisivät aallot taas umpeen, pidin sentään itsestään selvänä, että tieto tasamille ilmestymisestämme kulkisi sekä virallisesti että huhun mukana Gyangtseen ja leviäisi sieltä kaikkialle. Pahaksi onneksi ei kuitenkaan niin käynyt, ja poistuttuamme taas tasamilta peitti kohtaloani sama läpinäkymätön pimeys kuin ennenkin.
"Ei, sahib", huudahti Dorishe Tsuän, "ainoa Teille luvallinen tie on se tie, jota olette pohjoisesta tänne tulleet."
"Sille tielle en ikinä lähde! Turhaa on siitä edes puhuakaan!"
"Teidän täytyy."
"Te ette voi minua pakottaa. Ensiksikään en Teille ilmota, mitä tietä olen tullut, ja, kuten tiedätte, olen matkustanut valepuvussa."
"Se ei merkitse mitään! Tiedetään Teidän laskeutuneen Samje-lan ja Kintshen-lan kautta. Solien tuolla puolen vartioväki, jonka annan mukaanne, kyselee teltiltä teltille äskeisen matkanne uraa."
"Mutta paimentolaiset vastaavat rangaistusta peljäten, etteivät ole nähneet ainoatakaan ladakilaista."
"Minä saan heidät tunnustamaan totuuden pikemmin kuin luulettekaan."
"Voitte minut tappaa, jos tahdotte, mutta Te ette voi minua koskaan pakottaa Samje-lan yli menemään. Ajatelkaa, että minä olen europalainen ja tashi-laman ystävä. Se voi teille päänne maksaa."
Hyvin huolestuneena neuvotteli Dorishe Tsuän kuiskaillen Ngavangin kanssa ja lausui sitten: