"Kuulkaa nyt minua, Dorishe Tsuän, älkääkä olko pikkumainen. Jos lähetätte mukaani kymmenen sotamiestä, niin silloinhan voitte liikkeitäni silmällä pitää. Minä maksan sotamiehille palveluksestaan kaksi rupiita mieheen päivässä. Te voitte rauhottaa itseänne sillä, etten minä kykene moisia menoja kauvan kestämään. Siten saatte takeet siitä, etten tee pitkiä syrjämatkoja. Heti kun olen taas yhtynyt Abdul Kerimin joukkoon, olen ulkopuolella aluettanne ja suojelusväki palaa takaisin linnoitukseensa."
"Se on totta", kuului joukosta kaksi ääntä, "jos hän maksaa 20 rupiita päivässä, ei hän voi kauvas mennä."
Dorishe Tsuän nousi ja kutsui vielä muutamia teltin ulkopuolelle neuvottelemaan. Palattuansa hän lausui, että saan tehdä oman tahtoni mukaan, jos vain allekirjoitan kirjallisen selityksen, että otan itse seurauksista vastatakseni, niin ettei häntä voida syyttää, jos minua kohtaa onnettomuus. Tietysti minä lupasin kernaasti moisen paperin allekirjottaa.
Niin oli asia päätetty. Nima tashi, eräs kookas, miellyttävän näköinen, pullistettuihin lammasnahkaturkkeihin puettu mies, määrättiin suojelusväen johtajaksi, ja kun hän ei sanonut pohjoiseen menevää tietä tuntevansa, sai 45-vuotias Pantshor käskyn lähteä johtajamme mukaan. Hänet kutsuttiin telttiin. Itse en ollut häntä vielä nähnyt, mutta Abdul Kerim sanoi hänen olevan saman miehen, joka huhtik. 23. p:nä oli näyttänyt meille tien Kintshen-lan juurelle. Hän oli viime vuonna nähnyt minut ja Muhamed Isan Saka-dsongissa. Tulija oli pieni, laiha, mutta jäntterä mies, kulki aina pyssy olalla ja oli sillä tappanut jo 80 villiä jakia. Kaikkeen, mitä hänelle sanoi, vastasi hän nöyrästi myöntäen: "La lasso, la lasso!" Näki että hän oli kavala ja viekas — siis minulle mies oikeata lajia.
Hänen ja toisten seurassa ratsastimme toukokuun 4. p:nä yli Gara-lan solan, jonka jokseenkin matalalle kynnykselle näkyi Kamba Tsenamin iso teltti entiseltä paikaltansa. Täällä menimme huhtikuun 22. p:nä kulkemamme tien poikki ja olimme niinmuodoin tehneet vetosolmun pohjukan Tsomo-utshongin komeiden lumipaljouksien ympärille.
Pantshor oli Kamba Tsenamin vanhempi veli. Tämä rikas paimentolainen ei tullut ulos teltistänsä toivottamaan tervetulleeksi Saka-dsongin käskynhaltijaa, joka pystytytti telttinsä hänen telttinsä viereen. Laaksoon syntyi nyt telttiyhteiskunta, joka oli paljoa suurempi kuin missään muussa leiripaikassa. Kuriireja ja lähettejä tuli ja meni, pienet jakikaravaanit, jotka kuljettivat viranomaisten ruokavaroja, nousivat telttejämme kohti, ja läheisyydestä saapui paimentolaisia katsomaan eriskummallista europalaista, joka oli räjähtänyt seudulle kuin pommi ja nyt vihdoinkin kiinni saatu.
Iltamyöhällä hiipi Kamba Tsenam minun telttiini! Hän tekeytyi hyvin salaperäiseksi ja vakuutti, ettei kuvernöörin ja hänen väkensä pitänyt saada mitään vihiä tästä hänen pimeässä tekemästään käynnistä. Hän tahtoi vain minulle ilmottaa, että Pantshor voi aivan hyvin laittaa asiat niin, että saisin matkustaa minne ikinä halusin. Suojelusväelle oli kyllä annettu ankarat ohjeet, mutta ainoastaan Pantshor tunsi tien ja hän voisi helposti kääntää toisten silmät. Minun tarvitsi vain ilmottaa toivomukseni Pantshorille, niin hän kyllä pitäisi lopusta huolen. Vaikkapa meidän kimppuumme tuuliaispäänä hyökkäisi 50 rosvoa, niin ne hajaantuisivat kuin lammaslauma heti kun huomaisivat joukossamme Pantshorin tarkkoine pyssyinensä. Kamba Tsenam paljasti olevansa kavala mies, joka ei Sakan viranomaisista mitään välittänyt. Tämä vanha kettu lupasi pitää huolen siitä, että voisin kulkea mieleistäni tietä, jos minä — palkkioksi toimittaisin hänelle Sakan käskynhaltijan viran! Kaikki hänen puheensa olivat tietysti hölynpölyä, mutta hänen suhteensa oli oltava varuillansa. Bongbassa ei hänestä ollut kukaan kuullut ja hänen suuri mahtavuutensa oli kaiketi vain hänen omaa mielikuvitustansa. Kotiseudullaan hän kuitenkin oli tunnettu ja arvossa pidetty rikkautensa vuoksi, ja hän pöyhkeili sillä, ettei ainoakaan rosvo uskaltaisi hänen lammaslaumaansa kajota, sillä hän oli sen väen ystävä ja luottamusmies! Minä olen kaikkien rosvojen isä, julisti hän vaatimattomasti.
Seuraavaksi aamuksi kutsui hän minut telttiinsä vieraaksi, jonka pyynnön mielelläni täytinkin. Sivuuttaessani hänen telttinsä ensi kertaa, lumituiskussa, oli se minusta näyttänyt suunnitelmiani ja vapauttani uhkaavalta linnoitukselta. Pujahdin silloin tämän mustan paimentolaisteltin ohi kuin öitten varas, joka pelkää joka hetki ilmitulevansa. Nyt lähestyin sen sisäänkäytävää, kuten arvokas vieras.
Tätä tilavaa, monenmonista kangaslevyistä ommeltua telttiä kannattaa kolme maaperään muurattua mastoa. Sisäseinää pitkin kulkee kivimuuri, jonka eteen on tsamba-, riisi- ja ohrasäkkejä vartaaseen ripustettu. Samoin on siellä vaatekoreja ja -arkkuja. Alttari, puutelineet ja pöytä ovat täynnä gaoseja, jumalankuvia, uhrimaljoja, rukousmyllyjä ja pyhiä kirjoja. Eräässä nurkassa on runsas tusina pyssyjä ja toisessa yhtä monta miekkaa. Muuratulla liedellä, sisäänkäytävän oikealla puolella, kiehuu aina mahtava teekattila ja sitä käytetään heti kun vieras tulee. Eräällä kivilevyllä on käyttövalmiina kokonainen puukulhopatteri. Sinisenharmaa savu nousee kuin höyry ylös katonrakoa kohti, joka toimittaa savutorven virkaa. Kauvimpana sisäänkäytävästä on sopessaan talonisännän kunniasija, sohva ja matala, pieni pöytä, sekä sen edessä liesi, joka muistuttaa onttoa, katkaistua tykinsuuta ja on höyryävää lantahiiltä täynnä. Yhtenä ryhmänä istuu joukko Kamba Tsenamin paimenia teetä juoden, eräässä toisessa leikkii muutamia mustia pikku lapsia, ja kolmannessa nauraa kikattavat teltin naiset. Kamba Tsenamin 83-vuotias äiti istui vuoteellaan, liituvalkeat hiukset lyhyiksi leikattuina, ryppyisenä kuin rutistettu pergamentti, umpisokeana, ja pukunaan kuten Monna Vannalla ainoastaan vaippa. Hän kiersi oikealla kädellään rukousmyllyä, joll'aikaa vasen solutteli lakkaamatta rukousnauhan helmiä. Hän lorusi ja rukoili vuoroonsa, pudotti joskus rukousnauhan, etsiäkseen tungettelevan syöpäläisen, ja joskus, kun ämmä vaipui synkkiin, tylsiin ajatuksiinsa, lakkasi rukousmylly narisemasta. Kahdesti tiedusti hän, oliko europalainen vielä täällä ja oliko hänelle tarjottu ruokaa ja teetä.
Toukok. 5. p:nä, joka oli viimeiseni Dorishe Tsuänin seurassa, vietin erojaisjuhlaa leirissäni. Seuraavana aamuna oli maa taas yhtä valkeana kuin valkeimmalla talvella. Lumihituset laskeutuivat höyhenkepeinä ja äänettömästi kuin puuvilla, ja yksinpä tibetiläisetkin olivat pukeutuneet lämpimämmin. Käskynhaltija ja hänen seurueensa tuli jäähyväiskäynnille, jolta lähtiessä saatoin heidät satuloittujen hevostensa luo, sanoin vielä kerran jäähyväiseni ja kiitin ystävällisyydestä, jota olivat minulle osottaneet, vaikka olinkin heille niin paljon vaivaa aiheuttanut. Dorishe Tsuän lausui toivovansa, että vielä kerran elämässä näkisimme toisemme — ihmiset oppii helpommin tuntemaan ja heitä ohjaa helpommin, jos kohtelee heitä ystävyydellä ja seurustelee heidän kanssaan säveästi; väkivallalla, kovuudella ja uhkauksilla ei saavuteta mitään. Suorana, komean näköisenä, istui kuvernööri hevosensa seljässä; hänen kasvojansa peittivät tummat silmälasit ja otsan yli laskeutuva punainen päähine, joka suojeli tuulelta. Hänen seurueensa oli melkolailla huvennut, kun koko suojelusväki oli lähetetty minua seuraamaan. He kannustivat hevosiansa ja hävisivät pian kukkulaiselle Gara-lalle nousevalle tielle.