Oma karavaanini oli jaettava kahteen osaan. Minun mukaani sai tulla ainoastaan viisi miestä, Gulam, Lobsang, Kutus, Tubges ja Kuntshuk. Meillä oli kahdeksan vuohta maitoa lypsämässä — omat vanhat lampaamme olimme myyneet polkuhinnasta. Nima tashin johtama suojelusväki sai 100 rupiita etukäteen, maksuksi ensimäisistä viidestä päivästä. Pantshorin kanssa sovin vain, että hän saisi hyvän maksun, jos veisi minut minne halusin. Toisten kahdeksan ladakilaisen käskin mennä Abdul Kerimin johdolla Samje-lan yli Buptsang-tsangpolle, laskeutua hitaasti joen rantaa myöten ja odottaa meitä siinä, missä se laskee Tarok-tsoon. Millään ehdolla eivät se saisi Buptsang-tsangposta erota, koska voisimme muutoin toisistamme häipyä. Rindor ja Pemba Tsering määrättiin menemään heidän mukanaan Samje-lan yli Buptöön vaatimaan Kebjongin väkeä tilille kuljetuksesta kieltäytymisestä. Oma kuormastoni oli mahdollisimman pieni. Mukaani otin 1,000 rupiita, muu matkakassa jäi Abdul Kerimin vastuulle. Hän oli kunnon mies, mutta ei muutoin mikään älyniekka. Mukaamme tuli muutamia paimentolaisiakin, joiden jakit kantoivat kuormastoa.
Vaikka erossa olomme piti kestää ainoastaan pari viikkoa, oli ero tuskallisen liikuttava ja paljon lapsellisia kyyneleitä vieri alas ahavoittuneille poskille. Olin ostanut taas muutamia hevosia, joten kaikki ladakilaiseni saivat ratsain kulkea. Niin lähdimme suljetussa rintamassa ylös laaksoa myöten. Laakson pohja on täynnä haurasta, narskuvaa jäätä, kellonmuotoisia jäälevyjä, kovaa viheriätä liuskakivimuraa ja pyöreitä heinätupsuja, joiden välissä on hiirenreikiä. Etenemme luoteeseen ja sitten suoraan länttä kohti pienen kaksoissolan Shalung-lan yli ja alas Gjägong-laaksoon, jossa leiriydymme Kamba Tsenamin lammasaitauksien luo, ostaaksemme vielä muutamia teuraslampaita. Suojelusväki oli jo saapunut ja istui mustassa teltissänsä teetä juomassa.
Toukokuun 7. p:nä sanoimme vanhalle rosvopäällikölle Kamba Tsenamille jäähyväiset ja ratsastimme ylös 5,490 metriä korkealle Gjägong-lalle. Se on Kantshung-gangri-nimisessä vuorijonossa ja minä tein sen mieltäkiinnittävän huomion, että kaikki solan pohjoispuoliset vedet laskevat Tshaktak-tsangpoon. Kantshung-gangri ei siis ollut Transhimalajan pääharja ja Gjägong-la oli ainoastaan toisen luokan sola. Suuren vedenjakajan tapasimme pohjoisempana, vasta muutamien päivämatkojen päässä.
Pohjoispuolella sivuutimme Memo-tshutsä-nimisen kuuman lähteen, jonka vesi oli lähteensilmässä +34,2 asteen lämpöistä, kun se taas eräässä toisessa lähteessä kiehui ja höyrysi. Näitä lähteitä ympäröivät kalkkeutumat, penkereet ja altaat, joissa sairaat kylpevät.
Pantshorilla oli vanha kaukoputki, jolla hän ahkerasti tähysteli rosvoja ja villijakeja. Hän ajatteli, että meidän oli aina pysyttävä yhdessä, sillä kimppuumme voi hyökätä semmoisiakin rosvoja, jotka eivät olleet hänen tuttaviaan ja hän pyysi meitä semmoisessa tapauksessa olemaan hänelle puolustautumisessa avullisia.
Tämänpäiväisen leirin numero oli 400.
Ratsastimme pohjoiseen päin ja laskeuduimme erään pienen harjun ylitse Tshaktak-tsangpolle, jonka läheisyydessä meidän täytyi pysähtyä nuotiolla lämmittelemään. Joki tekee mutkan lounaaseen päin, murtautuakseen Kantshung-gangrin läpi. Sen rannalta näkyi teltti, 8 hevosta ja noin 100 lammasta. Pantshor oli tänään kulkenut omaa tietänsä, ajaen takaa erästä laumaa, jossa oli 90 villijakia. Nima tashi, suojelusväen päällikkö, taas oli vakuutettu siitä, että teltissä majaili rosvojoukko, sillä näillä seuduin ei asu mitään paimentolaisia. Suojelusväki ja varsinkin Nima tashi pelkäsivät voroja kauheasti; Pantshor oli minulle sanonut voivansa rosvoilla pelottelemalla pakottaa sotamiehet tulemaan mukanani minne vain tahtoisin. Palattuansa kertoi Pantshor, että teltissä todellakin majaili rosvoja, vieläpä se joukko, jonka omallatunnolla oli Rukjok-laaksossa tehty murha. Ja hän lisäsi siihen, että rosvojoukko oli uhannut jälleen rangaista seutua, jolleivät Rukjokin asukkaat liittyisi heihin hyvällä. Kysyin miksi eivät sitten viranomaiset vangitse päällikköä nyt, kun hän on aivan lähellä; siihen vastasi Pantshor päätänsä pudistaen, että jos hänet vangittaisiin ja telotettaisiin, niin saisi niskaansa kolmekymmentä muuta vieläkin häijympää rosvoa! Yleensä näyttää rosvoelämä Tibetissä olevan aika mukavaa.
Vaikka hevostemme täytyikin tavattomasti ponnistella, veivät ne meidät kumminkin toukokuun 11. p:nä Sangmo-bertik-lan huimaavaan, 5,820 metrin korkeuteen, ja nyt seisoin minä seitsemännen kerran Transhimalajan pääharjanteella, Intian molempien suurten jokien vedenjakajalla. Näköala oli hyvin rajotettu, läheisten kukkuloiden sulkema. Eräällä terävällä luoteisella huipulla kahlasi seitsemän villijakia lumessa. Pantshor ja eräs sotamies lähtivät jalkaisin niitä takaa-ajamaan. Tarvittiinpa rohkeutta kiivetäkseen jyrkkää seinää myöten ylös ja vielä raskas pyssy seljässä! Me muut ratsastimme graniittilohkareiden lomitse alas. Kauvempana oli kivi viheriää porfyyria. Rinteiden laskeutuminen loiveni loivenemistaan. Leiripaikallamme tuskin huomasi mihin päin laakso vietti.
Suojelusväki oli pysähtynyt erään lännestä tulevan sivulaakson suuhun, ja Nima tashi ilmotti nyt minulle, että tämän laakson kautta meni tie Buptöön, jossa meidän piti sopimuksemme mukaan yhtyä Abdul Kerimin joukkoon. Tätä kauvemmaksi pohjoiseen ei suojelusväki aikonut lähteä. He turvautuivat siihen verukkeeseen että heidän jakinsa olivat muka uuvuksissa, heillä ei ollut ruokavaroja ja heillä oli lupa seurata minua ainoastaan 14 päivää. Pantshor heittiö ryhtyi pitämään heidän puoltansa ja pelotteli meitä Bongba-tshusharin päälliköllä, joka kantoi veroa kaikilta seudun rosvoilta ja varmasti ryöstäisi meidät, jos kulkisimme hänen alueensa läpi. Pitkän neuvottelun perästä päätin leiriytyä siinä missä olimme, voidakseni asiasta enemmän puhua. Ennen auringon laskua olivat miehet taas kaikkeen valmiit. Hopearupiiden kilinä se etupäässä sai heidät muut ajatukset unohtamaan. Sovimme, että he saisivat joka ilta 20 hopearupiita käteensä; sen lisäksi lahjotin heille vielä vuohen, koska heidän lihavarastonsa oli lopussa.
Kolmaskymmenesneljäs luku.