Kuten voitte ymmärtää on tässä kysymys tavattoman arvokkaasta taulusta. Saatte nähdä sen sitten, mutta voin nyt sanoa toistaiseksi sen nimen. Se on van Dyck'in oma muotokuva. Sanokaamme sen arvoksi satatuhatta eli enemmän. Se on kallein taideteos ja raha-arvoltaan enemmän kuin kaikki muut taideteokset yhteensä.
Sellaista ihanaa taideteosta suojatakseen täytyy noudattaa erikoisia varmuustoimenpiteitä.
Olen sentähden hankkinut itselleni kullatun teräskehyksen, jonka olen antanut vääntää seinään kiinni sinkilöillä, jotka ainoastaan joku seppä eli perinpohjin oppinut murtovaras voisi irroittaa.
— Ja nämät sinkilät löysitte tänään irtiotettuina?!
— Aivan oikein. Selittämättömän vaiston ja saamieni varoitusten uskollisen levottomuuden johtamana päätin tänään aamulla katsella taulua hiukan lähemmin. Silloin näin, että kaikki neljä sinkilää oli melkein poikki leikattuja, eli oikeammin sanoen, halkiviilatut, mutta oli se tehty niin hienosti että oli mahdoton huomata sitä tarkastelematta lähemmin.
Taulu oli niin irroitettu että sen kovin hyvin saattoi temmata alas seinältä.
— No mitä te sitten teitte? kysyi Asbjörn Krag.
Konsuli tiesi mitä hän tarkoitti ja vastasi hymyillen.
— Vain erään asian.
— Te sähkötitte salapoliisille?