Konsuli nauroi äänekkäästi.
— Voin vakuuttaa teille, että Sören — häntä kutsutaan todellakin niin — on suurin hölmö mitä minulla milloinkaan on ollut palveluksessani. Hän on varmaankin ollut täällä noin neljätoista päivää, joten en oikein tarkoin tunne häntä, mutta olen jo saanut selväksi itselleni tulevan tarpeelliseksi panna hänet pois. Hän on aivan tyhmä. Hän on koko talon naurettavuus. Mitä te muutoin ajattelette! Niin nuori mies olisi jo niin perehtynyt pyhän taiteen mysterioihin että hän ryhtyisi varastamaan kalliita tauluja. Ja lisäksi olisi niin hyvä vainu että hän valitsisi juuri kaikkein arvokkaimman. Ei, se on aivan uskomatonta. Saadaksenne tilaisuuden kontroleerata olenko oikeassa käsityksessä, kutsun hänet sisälle.
Konsuli soitti,
Pian sen jälkeen tuli palvelija sisään. Hän näytti todellakin aivan harvinaisen typerältä. Hänen kasvoissaan oli lammasmaisen tuijottava näkö, jonka Kristianialaissalapoliisi heti näki.
Konsuli sanoi.
— Kuules nyt, Sören, tuo nyt sisään vähän portviiniä, makeata kuten tiedät.
Sören nosti päätään, katsoi hetkisen isäntäänsä ja vastasi:
— Portviiniä?
Tämä kysymys tuli niin idioottimaisesti että Asbjörn Krag purskahti nauruun.
— Niin, tietenkin, huusi konsuli kiukuissaan, lähde vaan matkoihisi, turska! Seisotko sinä ja nukut, häh?