Palvelija käänsi selkänsä seurueelle ja meni mutisten ovesta.
— No miltä tuntui? kysyi konsuli.
— Olen vain ihmeissäni miten olette kestänyt niin kauan tuon naudan kanssa, vastasi kristianialaissalapoliisi.
— Niin, olette oikeassa, mutta ei ole ollenkaan helppo saada palvelukseensa kunnollisia palvelijoita. Ennen pidettiin kunniana olla palvelijana rikkaalla ja mahtavalla miehellä. Nyt näytetään pitävän häpeänä ja häväistyksenä. Siksi tunkeutuukin vain kaikkein tyhmimpiä.
Konsuli nousi.
— Menkäämme nyt katsomaan taulua, sanoi hän.
— Jättäkäämme arkipäiväiset pikku surut ja vastukset ja maailman tyhmät palvelijat. Menkäämme ja unohtakaamme pienet asiamme, hetkiseksi voidaksemme häiritsemättä siirtää itsemme nauttimalla tästä taideteoksesta. Tulkaa herra salapoliisi.
Konsuli meni edellä ja salapoliisi seurasi häntä.
Lopuksi tulivat he erääseen pieneen salonkiin, kalustettuna vanhaan hollantilaistyyliin. Seinillä riippui vanhojen mestarien tauluja. Kullattu laatta kehyksen alimmalla lastalla ilmoitti taiteilijan nimen.
Toisella poikittaisseinällä riippui aivan yksinään taulu silkkipoimutelman peittämänä.