Konsuli veti poimutelman pois.
Kristianialaissalapoliisi katsahti taulua ja peräytyi.
VI.
SALAISUUS KULUNEELTA VUOSISADALTA.
Ei koskaan hän ollut nähnyt niin kamalia kasvoja kuin tällä omalla muotokuvalla oli.
Korkea, keltainen otsa, suuret mustat silmäparit sekä punainen suu leveävarjoisen baretin alla.
Korkea otsa, vihaiset, tuimat silmät ja paksut lihavat huulet antoivat kasvoille melkein epäinhimillisen julmuuden leiman.
— Jos tämä on van Dyckin oma muotokuva, sanoi Asbjörn Krag, niin on taiteilija ollut rohkeampia miehiä mitä milloinkaan on elänyt. Sillä kysyy rohkeutta jättää jälkimaailmalle itsestään sellainen omituisuus.
— Olette oikeassa — vastasi konsuli, ihastuneena katsellen kauniita kasvoja. Mutta se on kuitenkin ihana taideteos. Katsokaa noita varjoja, näitä silmiä vihaisine katseineen ja katsokaa tätä kummallisessa hymyssä olevaa suuta. Eikö tähän hymyilyyn ole kätkeytyneenä eräs kadonneen vuosisadan salaisuus.
— Rohkeuteni melkein värisee sitä katsellessa, vastasi salapoliisi. Se on todellakin tehnyt minuun voimakkaan vaikutuksen, ne ovat omituisimmat kasvoi mitkä milloinkaan olen nähnyt. Salapoliisi meni lähemmä ja näki nyt kehyksen alimmalla listalla olevan: