VAN DYCK.
Oma muotokuva.
Konsuli jatkoi;
Kerran kävi luonani Antwerpenin maalausgallerian johtaja. Hän tarjosi minulle heti taulusta 150,000 guldenia. Mutta mitä minä teen rahalla. En tahdo milloinkaan erota tästä ihanasta taideteoksesta. Meidän kerääjäin salaisuus on juuri se, herra salapoliisi, että kun me olemme saanut taideteoksen, tulee se olemaan melkein osa meistä. Me emme voi edes ajatella mahdollisuutta erota eli kuolla siitä. Se on keräilyn korkein voima. Ja voitte kuvitella pelästystäni huomatessani, että taulu tänään aamusella oli puoleksi leikattu seinältäni.
Minä vaan en ymmärrä, sanoi Asbjörn Krag, miksi varas on yrittänyt ottaa koko taulun teräskehyksineen; sen sijaan että hän aivan yksinkertaisesti olisi leikannut kankaan.
— Sanon miksi, vastasi konsuli. Asia on niin, että minä, osittain pelastaakseni palvelijoitani olemasta kihokynsisiä ja osittain estääkseni ihanan taulun leikkaamista kehyksistä, olen antanut sijoittaa tunnetun sähkölaatan kankaan taakse — aivan samaa järjestelmää jota nyt on alettu käyttämään Parisin, Antwerpenin ja Vatikaanin galleerioissa. Niin pian kun kangasta kosketetaan, vielä vähemmin metallilla, alkavat hätäkellot soida koko talossa. Sähköaparaatilla ei ole kuitenkaan minkäänlaista yhteyttä kehyksen kanssa ja varastaakseen taideteoksen täytyy siis ottaa kaikki tyyni.
— Miksi tämä tuolin selkämys on sijoitettu heti taulun alle? kysyi
Asbjörn Krag.
Konsuli hymyili.
— Niin, eikö totta sanoi hän. Se on aika juonikkaasti ja näyttää luonnolliselta. Sen ovat tehneet roistot. He eivät ole uskaltaneet luottaa, että sinkilät, niin poikkisahattuina kuin ovatkin, voisivat kannattaa tauluja, ja sentähden ovat he varmuuden vuoksi panneet tämän tuolin selkämyksen tueksi. Minä en ole koskenut siihen.
— Siinä olette todellakin tehneet oikein, sanoi Krag ja lisäsi. Me tulemme sen kautta uskottelemaan varasta ettemme ole nähneet mitään.