Kun he sitten vielä olivat vaihtaneet jokapäiväisiä lauseparsia, loppui keskustelu ja Krag pani kuulotorven pois.
Samassa hetkessä rupesi professori Bloch uudestaan valokuvaamaan musiikkia.
Kun Asbjörn Krag kuuli lähempää, ymmärsi hän, että sen täytyi olla parannettua laatua oleva puhekone, joka oli sen mustan laatikon sisässä. Ääni oli kaunissointuisempi ja sulosävelisempi kuin tavallinen kuiva ja sieluton puhekonesoitto.
Laatikko tuntui hänestä kuitenkin tavattoman suurelta. Se oli lähemmin mahtavan maalikirstun näköinen ja oli ympärinsä vähintäin metrin mutta sangen matala. Se oli mustalla nahalla peitetty ja taiteellisesti koristettu hopea- ja messinkiheloilla.
Juuri nyt soitti se erästä potpouria "Geishasta." Professori itse seisoi vieressä ja oli hän Kragin mielestä enemmän mielenkiintoisempi kuin laatikko.
Salapoliisi arvosteli ensi silmäyksellä hänen iäkseen noin kuusikymmentä vuotta. Hänen hiuksensa olivat teräksen harmaat ja lankesivat suurissa, taiteellisissa vaikka epäselvissä kutreissa olkapäiden yli.
Mutta hänen kasvonsa olivat ilmeisen nuorekkaat ja ei ollut jälkeäkään ajan raivoavasta hampaasta, joka toisinaan tapaa piirrellä kirjaimiaan ihmisen piirteisiin paljoa ennen vanhuutta.
Professorilla oli silmälasit ja oli puettu ei aivan moitteettomaan kuntoon.
Hän näytti ensimältä hiljaiselta ja kiltiltä ja eikä näkynyt, jos erotan ne pitkät hiukset, jälkeäkään hänessä humbuugia jos muuten olisi voinut uskoa naurettavaa pötyä musiikkivalokuvaajasta ja Coloradossa tapahtuneesta keksinnöstä.
Mutta Asbjörn Kragin seisoessa ja kuunnellessa musiikkia ja katsellessa professoria lähemmin huomasi hänen harjaantunut ja tarkka poliisikatseensa, että professori aivan yksinkertaisesti oli naamioitu.