Mutta taulugallerian ovi oli avoinna. Ja siellä kulki vartija edestakaisin, jättiläismäinen metsänvartia Pebensen, jonka konsuli oli ottanut palvelukseensa sitä tarkoitusta varten sekä Brående ja eräs toinen mies.
Kulkueen saapumisen kellonlyönti lähestyi.
Konsulin talon ikkunoista saattoi nähdä ainoastaan joen yli johtavalle sillalle.
Äkkiä kuultiin melua ja huutoa sieltä päin ja silta oli pian telmivän ja kirjavan parven täyttämä.
Se oli fantastinen kulkue, joka lähestyi leikiten ja meluten. Taikailveilijää oli kummallista katsella omituisessa puvussaan. Hänellä oli päässään piippolakki, johon kaikkien katseet olivat tähdätty.
— Piippolakki on punanen, sanoi Krag, sitähän ei ole erittäin vaikea nähdä.
— Ei, se on keltainen, vastasi konsuli.
— Mitä! Onko se keltainen. Uskallan lyödä pääni pantiksi että se on….
— Sininen! huudahtivat molemmat yhdessä, johon he lisäsivät:
— En ole milloinkaan nähnyt moista! Piippolakki oli todellakin tullut siniseksi, mutta lähi hetkeksi jälleen muuttanut väriään. Milloin oli se vihreä, milloin punainen, milloin keltainen, milloin violetti. Kun Taikailveilijä nauravan ja meluavan ihmisjonon seuraamana tuli suoraan konsulin ikkunan alle, ymmärsi Asbjörn Krag heti mistä värivaihtelu johtui.