Coloradolaisprofessori vietiin pois. Hän kuohui raivosta ja huusi kaikella sillä pilkalla, jonka hän saattoi saada ääneensä:
— Mutta häntä ette saa kiinni. — Taikailveilijää!
— Mitä tarkoitatte? kysyi salapoliisi.
— Niin, enkö tiennyt, että te olette suuri nauta pohjianne myöten! Me tunsimme kyliä teidät! Hän tunsi teidät! Hän on pettänyt teitä ennenkin! Nyt on hän taasen vetänyt teitä nenästä! Hän on jo hävinnyt. Ärsyttääkseni teitä sanon kuka hän oli! Taikataiteilija ei ollut enempää eikä vähempää kuin teidän vanha ystävänne Leo Carsten. Hyvästi, herra salapoliisi ja nukkukaa hyvin.
Paljastettu professori vietiin nyt pois ja Asbjörn Krag seisoi hetkisen ja mietti.
Hän ei kuullut edes konsulin kuohuvia ja sydämmellisiä kiitoksia. Ei ollut todellakaan aikaa kuunnella kiitoksia niinkauvan kuin rohkein maailman suurroisto oli vielä vapaalla jalalla.
Leo Carsten vapaudessa — se oli samanlaista kuitu alituinen rauhattomuus ja epävarmuus, hänet täytyi saada pauloihinsa, maksoi mitä maksoi.
Krag katsoi kelloaan.
Suurrosvon ei ollut vielä voinut ennättää jättää kaupunkia. Sitäpaitsi olivat sekä rautatieasema, höyrylaivalaituri ja kaikki muut ulosjohtavat tiet hyvin vartioidut. Epäilemättä oli konna jo selvillä tästä ja oli enemmän kuin todennäköistä että hän antautuisi seikkailuun juoksemalla suoraan poliisin käsiin.
Leo Carsten oleskeli kaupungissa. Mutta missä?