— Suuri Jumala, sanoi hän. — Minulle tulee kauhea aavistus, sydämeni aivan värisee.
— Mitä te ajattelette?
— Minä ajattelen häntä, jonka näin pimeässä, takan ääressä, veljeä.
— Joka on kuollut kymmenen vuotta sitten.
— Mutta minä näin hänet aivan selvästi, Krag, eikä minulla ole koskaan harhanäkyjä. En eläessäni unohda hänen kalpeita, harmaapartaisia kasvojaan enkä hänen omituisia silmiään, jotka tuijottivat kultasankaisten silmälasien takaa.
— Oliko hän kookas?
— Ei, hän ei ollut pitempi miestä, joka nyt tuolla kulkee ja tulee rakennusta kohti.
Krag oli jälleen hetkisen hiljaa katsellen lähestymistään lähestyvää haamua, joka liikkui edelleen samalla tavalla, hitaasti, melkeinpä vaivalloisesti. Koira oli tullut pihalle. Äkkiä sanoi Krag, aivan kuin itsekseen puhuen:
— Kuolleet eivät enää kävele.
Rosenkrantz tahtoi vastata, mutta ei saanut puhutuksi, sillä hän huomasi samalla, etteivät salapoliisin kasvot olleet enää yhtä vakavat. Asbjörn Krag hymyili.