Rouva auttoi vanhalle miehelleen turkkia päälle ja kääri hänen kaulaansa pienen kaulaliinan, jota ensin lämmitti uunin ääressä. Hän seurasi miestään työhuoneeseen ja tervehti ystävällisesti Hans Kristiania.
— Et saa pitää häntä kauan, sanoi hän puoleksi leikkiä laskien. —
Muista, että hän on vanha mies.
— Minun tarkoitukseni ei ollut ollenkaan, että pastori tulisi mukaan, änkytti vanha palvelija. — Tahdoin vain selvittää asian pastorille saadakseni häneltä jotakin neuvoa. Minä kyllä itse pidän kurissa kartanon, sillä sen minä voin rouvalle sanoa, etten pelkää kuolemaa enkä…
Pappi kääntyi äkisti häneen päin.
— No, sanoi hän.
— Niin, niin, herra pastori, vastasi Hans Kristian.
— Menemme siis, sanoi pastori lyhyesti ja avasi oven.
Vaikka pastori Winge oli melkein seitsemänkymmenvuotias mies, kantoi hän ikänsä kuin sankari. Kun hän nyt kulki tietä paksussa turkissaan, ei hän oikeastaan näyttänyt miltään ikäkululta pappismieheltä, vaan pikemmin upealta rusthollarilta. Hän oli suoraselkäinen ja astui varmoin askelin. Ja Hans Kristian kulki hänen vasemmalla puolellaan, askelta jäljempänä, kuten alempiarvoiselle sopii esimiestään seuratessaan.
Kun ovi heidän takanaan sulkeutui, olivat he äkkiä ulkona keskellä pimeää ja kylmää talviyötä. Tähdet tuikkivat taivaalla. Oli kylmä ilta. Suoraan edessään he saattoivat nähdä kosken vieressä olevan tehtaan savupiipun. Piippu kohosi kuin uhkaava, pikimusta etusormi kohden talvitaivasta. Ja jos he olisivat katsoneet taaksensa, olisivat he kauimpana etelässä huomanneet heikon sarastuksen; se oli lyhtyjen kajastus lähimmästä kaupungista, joka oli viiden kilometrin päässä. — —
He eivät kohdanneet ketään routaisella tiellä, ei jalka- eikä hevosmiestä. Joskus he menivät ohi talon tahi mökin, jonka ikkunat olivat suljetut ja mustat. Kaikki ihmiset olivat menneet levolle.