Kun molemmat vanhat miehet olivat kulkeneet kappaleen matkaa yhdessä, tarttui pappi Hans Kristianin käsivarteen, ja näin he kävelivät edelleen.
— Mitä kartanon väki sanoo tästä? kysyi hän. — Mitä Stina, vaimosi sanoo, mitä Abraham sanoo, ja mitä uusi renki sanoo? Sinä kenties et ole tätä heille kertonut?
— Niin, minä en ole kertonut mitään siitä, mitä itse olen nähnyt, vastasi Hans Kristian, mutta minä saatan päättää heistä päältäpäin, että itsekukin on siellä nähnyt tahi kuullut jotakin ihmeellistä. Renkituvassa puhutaan iltaisin paljon ja matalalla äänellä. Vanha Abraham väittää kuulleensa asumattomista huoneista ihmeellistä naurua.
— Naurua?
— Niin, eräänä iltana joku aika sitten. Hän kulki päärakennuksen ohi, ja silloin hän kuuli jonkun sisällä nauravan.
— Mutta, rakas Hans Kristian, siellä on varmaan joku veitikka.
— Kuka se olisi? kysyi palvelija. — Kun Abraham naurun kuultuaan tuli renkitupaan, oli siellä koolla koko kartanon väki, sekä miehet että naiset. Eikä vieraita tule pihaan sitten kun portti on suljettu. Ei ainakaan huoneisiin?
— Mutta oliko Abraham sitten aivan varma siitä, että nauru kuului huoneesta?
— Sitä minä olen häneltä usein kysynyt. Hän on siitä varma. Ja nauru kuului niin kamalalta. Abraham itse sanoi, että se ei ollut mitään iloista naurua.
Äkkiä pappi pysähtyi, ikäänkuin olisi saanut loistavan ajatuksen.