— Mutta tuhat tulimaista, Hans Kristian, huudahti hän, kun emme ole sitä ennen keksineet: koirat, mies, koirat! Kartanossahan on kaksi isoa koiraa. Niidenhän pitäisi pitää kauheata elämää, kun tällaista tapahtuu.
Hans Kristian käänsi pois kasvonsa ja mutisi puoleksi itsekseen, nolona ja neuvotonna:
— Koirat eivät hiiskahdakaan.
Pappi ei vastannut tähän mitään. Molemmat he menivät hiljaa edelleen.
Vaellettuaan kymmenen minuuttia pappilasta he poikkesivat oikealle ja kääntyivät syrjätielle. Tuokion kuluttua he seisoivat korkean rautaportin edessä, jonka Hans Kristian avasi. Ruostuneet rautasaranat vonkuivat surkeasti. Samassa tunkeutui lumipeitteisen pensasaidan läpi tien viereltä esille kaksi mustaa varjoa, ja pahaenteinen murina rupesi kuulumaan. Ne olivat talon koirat.
Hans Kristian kutsui molempia koiria, ja äkäinen murina muuttui heti iloiseksi haukunnaksi.
Vähän sen jälkeen valo virtasi lumiselle tielle. He tulivat ohi suuren vanhan rakennuksen. Se oli ainoastaan yksikerroksinen, ja sen tavattoman suuri kalteva katto oli niin jyrkkä, ettei lumi voinut siinä pysyä. Kahdessa etelänpuoleisessa ikkunassa oli tuli.
— Se on minun huoneeni, selitti Hans Kristian.
Pappi nyökäytti päätään. Hän tiesi sen. Rakennus, jossa oli terävä, kalteva katto, oli väenasunto.
Muutamien minuuttien kuluttua molemmat kulkijat seisoivat suurella pihamaalla. Päärakennus oli kaksikerroksinen, ja siihen kuului kaksi siipirakennusta. Kaikki ikkunat olivat kiinni ja pimeät, mutta pääty loisti kylmänä ja sinervänä tähtien valossa. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt pihalla, ainoatakaan ääntä ei kuulunut.