— Juuri kun te muistutitte minua veljeni kuolemasta, putoaa hänen muotokuvansa. Hyvät herrat, minä en pelkää mitään taivaan ja helvetin välillä, mutta en voi kieltää olevani hieman liikutettu. Onko edessäni joku selittämätön sattuma vai konnankoukku?
Jälkimäisen mahdollisuuden paljas ajatteleminen ajoi raivon punaiset liekit kenraalin kasvoille. Nuori tilanomistaja nolostui nolostumistaan.
— Valitan, että tulin maininneeksi tästä, änkytti hän. — Mutta en todellakaan aavistanut, että oli kysymys kenraalin veljestä. Minä en olisi luonnollisesti maininnut siitä, jos —
Asbjörn Krag keskeytti hänet. Hän kääntyi kenraaliin ja sanoi viitaten seinään jääneeseen koukun tynkään:
— Herra kenraali, koukku on hitaasti ruostunut, siinä koko selitys. Ennemmin tahi myöhemmin täytyi taulun pudota lattialle. Sattuma oli ylen merkillinen, myönnän, mutta se on muuan niitä sattumia, joita tässä elämässä tapahtuu. Ajatelkaa, herra kenraali, tynnyriä, jossa on tuhansia mustia kuulia ja yksi ainoa valkoinen. Ajatelkaa sitten, että te silmät kiinni pistätte kätenne tynnyriin ja aivan ensi kerralla otatte siitä juuri valkoisen kuulan; siinä on samanlainen sattuma.
Luutnantti Rosenkrantz, joka ymmärsi, että Asbjörn Krag ainoastaan tahtoi johtaa kenraalin ajatukset pois kamalasta tapahtumasta, lisäsi nopeasti:
— Aivan oikein. Ja minulle tapahtui kerran Monte Carlossa, että sain tilaisuuden nähdä samanlaisen kohtalonleikin. Yltiöpäinen venäläinen ruhtinas Babin otti 32 punaista vetoa ja voitti joka kerta; siinä pelissä hän räjähdytti pankin monta kertaa. Jokainen tietää, miten ainoa laatuaan tällainen tapahtuma on, kolmekymmentäkaksi kertaa peräkkäin punaista. Sitten Babin lopetti pelinsä ja musta tuli esiin. Ruhtinas Babin oli päivän leijona ja sai Stanislain ristin suuriruhtinas Wladimirilta, joka myöskin oli läsnä. Siitä kuulette, hyvät herrat, että sellaisia erikoisen harvinaisia kohtalon oikkuja voi sattua, ja minä olen onnellinen nähdessäni jälleen sellaisen, vaikka toisessa muodossa.
— Ylen merkillistä, lisäsi Asbjörn Krag heti paikalla, ja minä neuvon teitä, kenraali, antamaan Hans Kristianin tutkia koukut, jotka kannattavat toisia tauluja. Talo on pitkät ajat ollut autiona, ja äkillinen lämmitys on synnyttänyt kosteutta (tämän hölynpölyn hän lasketti silmää räpäyttämättä). Taulut saattavat helposti vahingoittua pudotessaan lattialle. Ja täällähän on paljon kauniita teoksia. Mikä on esimerkiksi tuo, onko se —
Asbjörn Krag, joka edellisestä maalaustaidetta koskevasta keskustelusta muisti erään nimen, oli vähällä sen lausua, mutta Rosenkrantz, joka ymmärsi, mihin asia oli luisumassa, ehti pelastaa hänet häpeästä lisäämällä:
— Whistler, aivan oikein.