— Teidän tulee muistaa, sanoi Krag, että minä olen täällä vieraana. Minä olen kandidaatti Storm. Vieraana ja kandidaatti Stormina en olisi voinut esiintyä toisin. Se on tietenkin vaikeuttanut työtäni, mutta minulla on joka tapauksessa täysi syy olla tyytyväinen tuloksiin.
— Mutta sanokaa minulle suoraan, Asbjörn Krag, ettekö ole nukkunut?
— Suurenmoisesti, erinomaisesti, vastasi salapoliisi pudistaessaan jäähyväisiksi toisen kättä. — Viime yönä nukuin yhdeksän tuntia, se on liian paljon miehelle, jolla on sellainen ruumiinrakenne kuin minulla, edellisenä yönä nukuin kahdeksan, sekin on liikaa; mutta minä otan nykyisin unta varastoon. Varaston voin tarvita myöhemmin.
— Odotatteko kenties unettomia öitä?
— Mahdollisesti, vastasi Krag tarttuessaan oveen.
Rosenkrantz nosti lampun pöydältä, jäi seisomaan avoimen oven ääreen ja näytti tulta käytävään.
— Kiitos, sitä ei tarvitse. Kuu on erittäin pyöreä ja loistaa kirkkaasti käytävänikkunasta. Mennään nyt nukkumaan, Rosenkrantz, kello on kaksitoista. Hyvää yötä.
Krag kulki varovaisesti matolla. Siinä missä hän nyt oli, oli aivan pimeä, mutta hän ohjasi kulkunsa suoraan sinervän kuutamon valaisemaa ikkunaa kohti, jonka luona hänen oma huoneensa oli. Tultuaan portaiden ohi hän pysähtyi tuokioksi ja kuunteli. Mitään ääntä ei kuulunut alakerrasta, kaikki olivat menneet levolle. Sitten hän meni ullakonportaille ja kuunteli, mutta sieltäkään ei kuulunut mitään. Kulkiessaan edelleen käytävässä hän mutisi itsekseen puoliääneen:
— Nauru, nauru. —
Hän pysähtyi myöskin suuren ikkunan kohdalle, jossa oli edellisenä iltana istunut Rosenkrantzin kanssa ja nähnyt naisen tulevan. Hän katseli ulos, mutta nyt ei mitään haamua ollut nähtävissä. Heikko kulkusten kilinä kuului sensijaan hänen korviinsa; reki liukui kaukana jäätyneellä tiellä.