XXIV LUKU.
Se jota odotetaan.
Asbjörn Krag otti tuolin ja istuutui paronia vastapäätä.
— Rakas Rosenkrantz, sanoi hän, teissä ei ole todellakaan sellaista mielenmalttia ja kylmäverisyyttä kuin olin luullut. Teiltä puuttuu lujuus. Kohdatessanne ensimäisen harvinaisen tapahtuman te seisotte kylmänä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Jo toisella kertaa teidän silmänne seisovat pystyssä ja kolmannella te saatte hermonne epäkuntoon. Te ette pelkää Pariisin parastakaan kalpaa, mutta te pelkäätte naurua, joka kuuluu vanhan, ränstyneen talon seinistä. Rakas ystävä, minä olen todellakin erehtynyt teistä.
Tämän ivallisen puhelun kestäessä päästi Asbjörn Krag salalyhtynsä valon armotta paistamaan paronin kasvoihin. Ja paroni huomasi sekä ivan että valon, mutta sai itsensä pakoitetuksi levolliseksi. Hän oli hyvin kalpea ja näytti vielä hämmentyneemmältä kuin todellisuudessa oli, syystä että oli ilman kiiltokaulusta ja oli vetänyt takinkauluksen pystyyn ja pannut sen nappiin kaulan kohdalta.
— Rakas ystävä, sanoi hän, te olette osittain oikeassa. Minä olen hetkeksi menettänyt mielenmalttini tämän talon uudistuvien salaperäisten tapahtumien vuoksi. Ne tulevat niin äkkiä ja odottamatta, että vihdoinhan hermojeni täytyy hieman järkkyä. Minä myönnän siis tämän; mutta minä kiellän pelänneeni. Ettekö tahtoisi nyt hieman kiinnittää huomiotanne siihen merkilliseen seikkaan, että salaperäinen nauru jälleen on kuulunut minun huoneistani.
Asbjörn Krag katsoi häntä tutkivasti, kuten lääkäri, joka tarkastaa potilastaan. Sitten hän käänsi salalyhdyn, niin ettei valo enää leikannut yhtä terävästi toisen kasvoja.
— Niin, sanoi hän, nyt tahdon kernaasti ruveta tutkimaan hieman tätä ilmiötä. Minun mielestäni se alkaa uudistua aivan liian usein.
— Liian usein, Asbjörn Krag. — Otatteko sen niin helpolta kannalta? Te ette näy myöskään erityisesti kiiruhtavan tämän erikoisen tapahtuman johdosta.
Krag hymyili.