— Kukaan ei ole minua nopeampi, sanoi hän, milloin tosi on edessä, mutta tässä tapauksessa oletan varmasti, että järkevintä on viettää aika levollisessa toimettomuudessa.
Hän kiinnitti kädenliikkeellä toisen huomion huoneessa vallitsevaan järjestykseen: ikkunan vieressä olevaan mukavaan nojatuoliin, lamppuun, ylös kierrettyihin ikkunaverhoihin.
— Vartioimassa, mutisi luutnantti, se on hyvä. Sen minä ymmärrän.
Saanko nyt kertoa teille —
Krag keskeytti hänet kädenliikkeellä.
— On tarpeetonta, sanoi hän, vallan tarpeetonta kertoa minulle, miten kaikki on tapahtunut. Tuntuu kenties vastenmieliseltä kehumiselta, rakas luutnantti, kun sanon tämän, mutta on hyvä, että me molemmat säästymme joutavasta juttelusta näin myöhäisenä iltahetkenä.
Luutnantti näytti aikovan lähteä.
— Hyvä, vastasi hän, lähden siis omalle puolelleni jälleen, ja minä lupaan teille, ettei mikään maailman remu vie loppuyöllä tasapainoani.
— Odottakaa vähän, pyysi Asbjörn Krag.
Luutnantti jäi istumaan.
Krag istui nojatuoliin ikkunan ääreen. Hän viittasi vainiolle, osoitti suurenmoista ja hiljaista, sinistä maisemaa.