— Minä tahtoisin vielä kerran kuulla tuon naurun, josta te puhutte, luutnantti Rosenkrantz, mutta minä en voi jättää paikkaani.
— Te olette kenties hieman runollinen, Asbjörn Krag, ettekä tahdo kadottaa hetkeäkään yön kauneudesta.
Salapoliisi ei vastannut. Hän laski salalyhdyn lattialle, huoneeseen tuli jälleen jokseenkin pimeä, kun taas lattialla lainehti hopeanhohtoinen valo. Kragin kasvojenpiirteet näyttivät teräviltä ulkopuolelta tulevaa kuutamoa vasten.
— En suinkaan, vastasi hän puoleksi omissa mietteissään. — Kuuletteko nyt mitään, luutnantti Rosenkrantz?
Paroni kuunteli.
— En, en vähintäkään.
Vähän ajan kuluttua Krag kysyi:
— Näettekö mitään?
Luutnantti nousi ja katsoi ikkunasta.
— En, en mitään.