— Sepä omituinen sana, virkkoi hän. — Ihmeellinen nauru — onko moista kuultu.
Kiinnittämättä huomiota toisen muistutuksiin jatkoi Krag:
— Sitten tempaatte salongin oven auki, ja niin kauan kuin huoneessa on pimeä, kuulette naurun jälleen; mutta kohta kun huoneeseen tulee valoa, ette sitä enää kuule, ja te huomaatte silloin suureksi hämmästykseksenne, ettei huoneessa ole ketään. Te menette ovesta, joka eroittaa huoneen käytävästä. Tämä ovi on lukossa, te itse olette sen lukinnut. Ainoakaan ihminen ei ole päässyt huoneeseen. Mutta yhtäkaikki olette kuullut naurun sisältä. Voitteko selittää sen minulle, luutnantti Rosenkrantz?
— En.
— Eikö teistä tunnu ihmeelliseltä, että nauru taukoaa heti kun huoneeseen tulee valoa?
— Minusta kaikki tuntuu niin ihmeelliseltä, etten voi kiinnittää huomiotani mihinkään yksityiskohtaan.
— Sellainen nauru valaistussa huoneessa, jatkoi Krag aivan levollisena, selvittäisi kovin pian asian. Mies, joka nauroi, on todellakin järkevä. Hän, viisaasti kyllä, pysyttelee pimeässä.
— Te tarkoitatte siis, että huoneessa todellakin oli joku ihminen.
— En; miten pistäisi päähäni ajatella sellaista. Huonehan oli lukossa.
— Mutta nauru, nauru, Krag, se oli sisällä.