Hän avasi ensiksi ruokasalin oven. Ei mitään nähtävää. Ikkunaverhot olivat kierretyt ylös, kuu kumotti korkeasta ikkunasta ja loi suurelle mahonkipöydälle jäänsinisen hohteensa. Ikkunoiden ohi kulkiessaan Asbjörn Krag loi tutkivan katseen puutarhaan, mutta hänen edessään oli ainoastaan erämaan rauha, lunta, hiljaisia puita, öinen valo. Viereisessäkään huoneessa ei ollut mitään elonmerkkiä, eikä näyttänyt siltä, kuin huuto olisi herättänyt ketään talon asukasta; molemmat miehet olivat ainoat, jotka olivat liikkeessä.
— Nyt me olemme kenraalin työhuoneessa, sanoi Krag kuiskaten, samalla kuin kohotti lyhtyä, — mutta ikkunat ovat kiinni ja ovi lukossa, täällä on kaikki hiljaista.
Hän meni kenraalin makuuhuoneeseen vievälle ovelle ja kuunteli. Sieltä hän kuuli vain säännöllisen hengityksen.
— Vanha soturi nukkuu hyvin, mutisi hän. — Huuto ei ole häntä herättänyt. Kenties pistoolinlaukaus voisi sen tehdä.
Sitten he menivät eteiseen ja kulkivat sitä, kunnes se päättyi isoon saliin.
— Saattaa myöskin olla mahdollista, sanoi luutnantti Rosenkrantz, että huuto on kuulunut salista. Teidän on muistettava, että se on juuri teidän huoneenne alapuolella, ja siksi me varmaankin kuulimme huudon niin selvästi, kun se taas ei herättänyt ketään muuta tässä talossa.
Asbjörn Krag näytti olevan aivan muissa ajatuksissa.
— Se oli ihmeellinen tie, mutisi hän, sitä en voi ollenkaan ymmärtää?
— Mitä ette voi ymmärtää?
— Odottakaa vähän.