— Näettekös, pastori, kuiskasi Hans Kristian, täällä on kaikki niinkuin olla pitääkin, kaikki huonekalut paikoillaan, kas tuolla taulut riippuvat paksuissa kultakehyksissä, kas tuossa ovat kirjat. Ei mihinkään ole koskettu. Täällä ei ole ollut varkaita.
— Menkäämme eteenpäin, pyysi pappi.
Hans Kristian avasi seuraavan oven.
He tulivat suureen huoneeseen, joka oli muodoltaan pitkähkö. Siinä oli neljä isoa ikkunaa, jotka kaikki olivat puutarhaan päin. Vastakkaisella seinällä riippui joukko perhemuotokuvia. Ne esittivät enimmäkseen sotureita, joista jotkut olivat kolmikymmenvuotisen sodan, toiset uudemman ajan univormuissa. Mutta kaikilla oli kunniamerkkejä. Suku oli kuuluisaa.
Tämän huoneen matto oli poistettu permannolta, ja kulkijain askeleet kuuluivat selvästi hiljaisuudessa. Vihdoin he tulivat isoon saliin. Siellä oli korkeaselkäisiä, nahkalla päällystettyjä tuoleja rivissä pitkin seiniä, nurkissa oli pieniä mahonkipöytiä, muita huonekaluja ei ollut. Lattia oli vahattu.
Pappi ja palvelija kulkivat pari kertaa läpi salin, mutta mitään ihmeellistä ei näkynyt. Pappi katsoi varmuuden vuoksi, että ikkunat olivat suljetut ja kaikki säpit kiinni. Ilma sisällä oli pölynsekaista ja painostavaa.
Isosta salista molemmat kulkijat tulivat siihen huoneriviin, jonka ikkunat olivat pihamaan puolella. Ne olivat suuria huoneita, korkeakattoisia ja tilavia, jommoisia vielä tavataan jossakin pohjoismaiden herraskartanossa. Mutta ne tekivät aution ja hyljätyn vaikutuksen, koska esillä olivat ainoastaan raskaat, kookkaat huonekalut, ja kaikki ne pikkuesineet, jotka tekevät huoneen asutuksi ja kodikkaaksi, olivat korjatut pois.
— Tässä minä näin aaveen, sanoi Hans Kristian. — Seisoin pihalla ja katselin, miten se kulki hitaasti ohi ikkunoiden.
— Näitkö kasvot?
— En.