— Eikä se kuitenkaan ole niin salaperäistä kuin minä ensin luulin. Hän se ei saata olla.
Rosenkrantz säpsähti.
— Siinä taas ollaan, sanoi hän. — Mitä kauheaa epäluuloa te olette kantanut?
— Olen kantanut on oikea sana, sillä nyt minä en sitä enää kanna, ja silloin kai minun ei tarvitse siitä puhua teille.
Herrat kulkivat portaita kuiskaillen. Rosenkrantz oli hyvin väsynyt ja tahtoi heti mennä levolle.
— Entä te? kysyi hän.
— Minä menen myöskin nukkumaan, vastasi Krag. — Meidän tuskin tarvitsee odottaa, että meitä tänä yönä enää häiritään. Jääkää hyvästi, Rosenkrantz, nukkukaa hyvin.
Herrat erkanivat toisistaan eteisessä ja menivät kumpikin omille tahoilleen.
Mutta kun Krag tuli huoneeseensa, ei kuitenkaan näyttänyt siltä, kuin hän olisi ollut väsyksissä. Sensijaan että olisi ruvennut nukkumaan, hän jatkoi keskeytynyttä vakoilija-tointaan. Hän lykkäsi tuolin ikkunan ääreen ja istuutui mukavasti siihen.
Salalyhty oli lattialla ja levitti siihen valoaan.