Pastori viittasi kädellään.
— Tuonne?
— Sinne. — Ja ihmeellisintä, herra pastori, on se, että ovi oli tavallisuutensa mukaan lukossa, kun minä tulin tänne sisälle nähdäkseni mitä oli tekeillä.
Pappi pudisti päätään.
— Niin, minä en sitä ymmärrä, mutisi hän. — Minä en epäile sanojasi, Hans Kristian, mutta itsehän näet, että täällä on nyt aivan hiljaista ja rauhallista.
Pappi otti Hans Kristianilta avaimet, avasi oven ja meni hänen edellään huoneeseen. Ensi silmänräpäyksessä hän aivan vaistomaisesti vetäytyi takaisin, sillä sisällä oli pilkkopimeä. Verhot olivat lasketut alas, niin ettei yön valo päässyt sisälle. Mutta Hans Kristian tuli hänen luokseen lyhtyineen. Punainen valonsäde karkeloi hänen edellään ja loi valoaan huonekaluille.
— Tunnetko, Hans Kristian, sanoi hän, — on kuin tässä huoneessa olisi hieman lämpimämpi?
— Niin, sen kyllä tunnen. On kuin sitä olisi äsken lämmitetty.
Ilmakaan ei ole niin kuiva ja pölyinen kuin toisissa huoneissa.
— Pidä lyhtyä ylhäällä, Hans Kristian.
Samassa tuli viereisestä, heidän juuri jättämästään huoneesta kylmä tuulahdus, joka sammutti kynttilän.