— Selittäkää tarkemmin, pyysi Rosenkrantz, minä en kernaasti suvaitse pilaa sellaisessa asiassa.
— Minun tarkoitukseni ei olekaan tehdä pilaa, vastasi Asbjörn Krag. — Minä päinvastoin en ole koskaan ollut vakavampi kuin nyt. Mutta pyydän teitä yhdistämään muutamia asianhaaroja. Muistatteko kertomanne ensimäisen kohtauksen insinööri Stenerin kanssa, — miten ihastunut ja innostunut nuori tyttö oli, muistatteko keskustelua päivällispöydässä, jolloin hän niin lämpimästi puolusti insinööriä setää vastaan, muistatteko vielä hänen yöllistä vaellustaan, tiedätte kai kenen luota hän silloin tuli?
— Uskallatteko väittää?
— Hänellä oli sovittu kohtaus insinöörin kanssa. — Rakas ystävä, ottakaa asia levolliselta kannalta, kiiruhti Krag lisäämään nähdessään toisen otsasuonten paisuvan vihasta. — Tehän olette itse sanonut, ettette itkisi verta, vaikkei asiasta mitään tulisikaan. Minä olen varma siitä, että molemmat nuoret, insinööri ja Louise, todella rakastavat toisiaan. Mikäli ymmärrän, lienevät he tavanneet toisensa vuosi sitten ulkomailla. Louise neiti tiesi, että kenraali ei koskaan kärsisi Steneriä talossaan, ja siksi hän oli kyllin ymmärtäväinen pitääkseen liittonsa kenraalilta salassa. Mutta kun kaksi nuorta sydäntä rakastaa toisiaan, on niissä vastustamaton veto toisiinsa, sen te kai tiedätte. Ei ole mitään sanomista siitä, että rakastavaiset ovat tahtoneet tavata toisiaan. Ensimäisenä iltana insinööri tuli tänne kartanolle, mutta kun hänellä oli huono onni, arvelivat he, että oli liian vaarallista tavata toisiaan täällä, ja sitten he sopivat toisesta, turvallisemmasta yhtymäpaikasta.
— Mikä huono onni insinöörillä oli? kysyi luutnantti.
Asbjörn Krag katseli häntä hämmästyneenä.
— Ettekö muista? vastasi hän. — Mies, joka koputti kenraalin ikkunaan, oli juuri insinööri Stener.
— Sitä minä en sano huonoksi onneksi; se oli röyhkeyttä eikä mitään muuta.
— Ja kuitenkin se oli huono onni, lisäksi vielä onnettomuus, jolla oli hieman koomillinen vivahdus. Luonnollisesti hän ei tahtonut ollenkaan kenraalin luokse, vaan veljentyttären, mutta hän erehtyi kylkirakennuksesta. Te muistatte, että kenraali, juuri ennen kuin häntä häirittiin, asetti varjostimen tulen eteen. Sen tuo ulkopuolella oleva mies käsitti merkinannoksi, jonka jälkeen hän juoksi ikkunan alle ja naputti. Kuultuaan sisältä kenraalin äänen hän luonnollisesti hämmästyi suuresti.
— Entä koirat? kysyi luutnantti Rosenkrantz. — Missä koirat olivat sillä aikaa, kenties voin saada selvityksen siihenkin?