Luutnantti Rosenkrantz aikoi juuri avata portin, mutta silloin hänestä näytti, kuin jokin varjo olisi liikkunut puutarhan toisella puolella ohi papin huoneen valaistujen ikkunoiden. Hän seurasi varjon suuntaa, se liukui valkoista hankea myöten tummien puiden alle. Luutnantti Rosenkrantz oli näkevinään miehen, keski-ikäisen miehen, joka kulki etukumarassa, varmaankin siksi, ettei tahtonut koskettamalla jäisiä oksia synnyttää mitään ritinää. Tässä hiipivässä käynnissä puitten alla oli jotakin niin silmäänpistävän epäilyttävää, että Rosenkrantz tunsi sydämensä tykyttävän ja ajatteli itsekseen: Tapahtuukohan tässä rauhallisessa pappilassakin salaperäisiä asioita.

Hän vetäytyi hieman taaksepäin ja kumartui aitausta vasten, jotta häntä ei näkyisi. Raoista hän saattoi nähdä olennon liikkeet. Mies kulki hyvin varovasti. Hän pysähtyi monta kertaa, ikäänkuin olisi katsellut taaksensa, ja hyppäsi vihdoin nopeasti ja taitavasti aitauksen yli.

XXXII LUKU.

Jääkylmä metsä.

Nähdessään olennon katoavan aitauksen taa Rosenkrantz ajatteli tuokion, että se mahdollisesti saattoi olla varas. Hän aikoi juuri ruveta hälyyttämään, mutta hillitsi itsensä. Ellei se ollut varas ja jos miehen kummallisella esiintymisellä ja Jernegaardin salaperäisillä tapahtumilla oli jotakin yhteyttä, niin ei olisi järkevää huutaa väkeä liikkeelle. Hän hiipi senvuoksi pitkin aitausta tullakseen puutarhan loppukohtaan, jossa odotti näkevänsä miehen, koska ympärillä oli ainoastaan aukeita vainioita. Hetkisen kuluttua hän olikin siinä kohdassa, missä aitaus loppui. Hän kumartui eteenpäin. Ensi silmänräpäyksessä hän ei nähnyt mitään. Lumenpeittämät vainiot levisivät valkoisina ja hiljaisina niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ja hän aikoi juuri lähteä eteenpäin, mutta huomasi jälleen liikettä. Aitauksen varjossa hän näki jotakin liikkuvan, ja vähän ajan kuluttua tumma olento hiipi eteenpäin. Se oli sama mies, joka oli hypännyt aitauksen yli, hän tunsi sen heti liikkeistä.

Ja nyt hän varmistui siitä, että tässä täytyi olla jotakin erikoista tekeillä, sillä salaperäinen yökulkija esiintyi varovaisesti ja ovelasti kuin sotaretkellä oleva intiaani. Hän seisoi hetkisen hiljaa, kyyryssä ja ikäänkuin vaanien, hiipi pitkin aitausta ojaan, joka vei pappilan puutarhasta suoraan avoimen kentän poikki lähimpään metsänreunaan. Hän läksi kulkemaan sitä pitkin, ja kun hän liikkui kumarassa, oli häntä vaikea nähdä. Mitä oli Rosenkrantzin nyt tekeminen?

Luutnantti ymmärsi, että miestä olisi hyvin vaikea seurata, jos hän pääsisi metsään asti, sillä tie, joka tässä kiemurteli korkeiden kuusenoksien välitse, oli hyvin pimeä. Rosenkrantz ei harkinnut pitkää aikaa. Hän oikaisi itsensä ja kulki tietä, ikäänkuin ei olisi kuullut eikä nähnyt mitään. Hän tiesi joka tapauksessa tulevansa vierasta vastaan, sillä metsän läpi oli tällä kelillä mahdoton kulkea. Vieraan täytyi tulla tielle. Luutnantti antoi sikarin hehkua osoittaakseen olevansa tavallisella kävelyretkellä ja näyttääkseen vieraalle kasvonsa. Pelkäsipä salaperäinen mies mitä vainoojaa tahansa, niin hän ei ainakaan saattanut pelätä häntä, luutnantti Rosenkrantzia.

Ehdittyään puunrunkojen suojaan ja tietäessään olevansa kokonaan pimeän peitossa Rosenkrantz säikähti hieman, sillä hän oli kuulevinaan aivan läheltään pari varovaista narisevaa askelta lumessa. Hän pysähtyi ehdottomasti, kuunteli ja katseli ympärilleen, mutta kun ei kuullut mitään, kulki hän reippaasti eteenpäin ajatellen, että kenties joku oksa katkesi pakkasessa. Sillä pakkanen oli todellakin tänä yönä ankara, ja purevana puhalsi tuuli hänen kasvoihinsa. Mutta tuskin hän oli kulkenut eteenpäin pariakymmentä askelta, ennenkuin hän jälleen kuuli saman äänen. Ja nyt oli aivan varmaa, että se syntyi todellisista askelista, jotka etenivät hänen edetessään ja pysähtyivät hänen pysähtyessään. Eivätkä ne millään muotoa saattaneet olla ojassa kulkevan miehen askeleita, sillä oli mahdotonta, että hän olisi jo ehtinyt tielle.

Nyt luutnantti Rosenkrantzin rohkeus rupesi hieman lannistumaan. Hän oli hyvin peloton mies, mutta viimeisten päivien tapahtumat olivat siitä huolimatta vaikuttaneet hänen hermoihinsa. Siksipä hän tahtoi päästä metsästä niin pian kuin mahdollista. Hän pisti kädet taskuunsa, puhalteli sauhuja sikaristaan ja kulki edelleen. Mutta jälleen hän kuuli askelia, ja tällä kertaa hänestä tuntui, kuin ne olisivat olleet aivan hänen selkänsä takana. Hän aikoi juuri kääntyä ympäri, mutta silloin hän kuuli äänen kuiskaavan pimeästä:

— Käykää eteenpäin!