Hän viivytteli.
— Käykää eteenpäin, käykää eteenpäin, hitto vieköön! kuiskasi ääni jälleen, ja tällä kertaa se kuului paljon kiivaampana.
Luutnantti Rosenkrantz joutui jonkun verran hämmennyksiin; hän oli tuntevinaan äänen, mutta ei siinä silmänräpäyksessä tiennyt, missä oli sen kuullut. Mutta huolimatta siitä, että se oli kuiskaava, oli sillä kuitenkin niin käskevä sävy, että Rosenkrantz ehdottomasti totteli. Hän kulki edelleen. Ja nyt hän kuuli askelet aivan selvästi takaansa.
Vain kerran hän pysähtyi.
Mutta silloin kiivas kuiskaus kuului jälleen:
— Eteenpäin!
Hän katsoi taakseen ja huomasi varjon, joka näytti hänestä haavemaisen korkealta ja leveältä, oli kuin jättiläisolento olisi seisonut hänen takanaan, ja hän kiiruhti tahdottomasti askeleitaan.
Ja vihdoin hänen edessään oli valoisampaa, hän oli jälleen lähellä aukeita vainioita. Mutta päästyään noin puolensadan askelen päähän valkoisesta lakeudesta kuuli hän saman kuiskaavan äänen käskevän:
— Pysähtykää!
Hän pysähtyi.