Kulkusten kilinä.
Ensin he kuulivat kovaäänistä naurua, kovaäänistä ja ivallista naurua, ja sitten tuli täysi hiljaisuus. Hans Kristian kohotti lyhtyä ja katsoi eteensä läpi puoli pimeän huoneen ikäänkuin olisi odottanut löytävänsä miehen, joka nauroi lähistössä.
Sillä se oli miehen naurua. Se tuntui tulevan kaukaa, mutta oli kuitenkin aivan lähellä, ja sillä oli vieras ja kaukainen sointu, ikäänkuin se olisi ollut vuosisadan vanhojen haalistuneiden tapettien kätkössä ja nyt äkkiä päässyt valloilleen kuin kaiku.
Molemmat miehet katsoivat ääneti toisiansa, ja se pelko, jota he vastoin tahtoaan tunsivat, ilmeni heidän silmissään, heidän kasvojensa piirteissä. Pappi kohotti käsivarsiaan ikäänkuin manaukseen tahi kiroukseen ja sitten hän huusi voimakkaalla metalliäänellään:
— Jos täällä on ihmisiä, niin tulkaa esille.
Ei mitään vastausta. Kuului ainoastaan lyhdyn sihinä, ja sitten hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Pappi huusi jälleen:
— Onko täällä ihmisiä?
Molemmat kuuntelivat. Ja papin täytyi vastoin tahtoaan huudahtaa tarttuessaan palvelijan käsivarteen:
— Suuri Jumala!
Sillä nauru kuului jälleen. Sama ivallinen ja kamala nauru, ha-ha-haa! Hätähuuto ei saata olla sydäntäsärkevämpi kuin sellainen nauru, mieletön ja tärisyttävä iloisuus, ivan ja pahuuden ja kärsimyksen riemu. Mutta tällä kertaa nauru kuului kauempaa, ikäänkuin nauraja olisi vähitellen poistunut.