— Valaise, Hans Kristian!
Palvelija kohotti lyhtyä. Mutta mitään muuta ei näkynyt kuin huonekalut, mykät seinät ja isot, himmeät kristalliset kynttiläkruunut, jotka riippuivat katossa kuin jättiläismäiset pisarat.
Pappi kulki hitaasti läpi huoneen, ja Hans Kristian seurasi häntä. Tultuaan seuraavan oven lähelle he kuulivat naurua kolmannen kerran. Nyt he ymmärsivät, että sen täytyi tulla isosta salista, mutta se ei ollut tällä kertaa niin äänekäs ja kaikuva kuin molemmilla edellisillä kerroilla. Oli kuin naurajalla olisi ollut peitto pään ympärillä.
Pappi kulki hitaasti edelleen ja pysähtyi isoon saliin vievän oven ääreen. Hän naputti oveen.
— Onko ketään sisällä? kysyi hän.
Ei mitään vastausta.
— Väännä ovi auki, Hans Kristian.
Seuraavassa tuokiossa ovi oli avattu, ja papin kiellosta huolimatta Hans Kristian astui ensimäisenä kynnyksen yli. Hän heilutti uhkaavasti suurta avainkimppuaan.
— Tuleppa, huusi hän, tule miten lähelle hyvänsä, tässä minä, Hans
Kristian, seison!
Pappi hyssitti hänelle ja otti häneltä lyhdyn. Hän kulki halki salin, pitkin sen koko pituutta, mutta siellä ei näkynyt ketään. Ja hän valaisi seinät, nurkat, vieläpä taulutkin, mutta ei löytänyt mitään.