— Kas, kas, sanoi hän, tämä on vanhanaikainen lukko. Tätä ovea ei ole avattu vuosikauteen. Katsokaas, se on vielä paksussa pölyssä. Ja katsokaa avaimenreiän edessä olevaa levyä, sehän on suorastaan ruostunut kiinni lukkoon.
Hän koetti kädellä lykätä syrjään messinkikilpeä, mutta hänen täytyi käyttää työaseenaan erästä kellarin avainta, ja kilpi pysyi kuitenkin paikoillaan.
— Tunnustele ovea, käski pastori.
Hans Kristian ravisti ovea.
Se oli lukossa.
— Silloin on turhaa koettaa saada ovea auki, sanoi hän, sillä onhan päivänselvää, että ihminen ei ole voinut päästä ulos tästä, kun kilpi peittää avaimenreiän sisäpuolelta.
Se oli selvä asia Hans Kristianinkin mielestä.
— Mutta kun hän ei ole päässyt ulos tätä tietä eikä myöskään käytävään vievästä ovesta — mehän olisimme sen kuulleet — niin hänen täytyy kuitenkin olla täällä, tuumi palvelija itsepäisenä.
— Entä ikkunat, sanoi pappi.
Hans Kristianin näyttäessä valoa lyhdyllä tutki pappi nyt tarkoin jokaisen ikkunan. Kaikki säpit olivat kiinni.